Aloitin blogini varsinaisen kirjoittamisen kolme vuotta sitten (Hauska sattuma, mutta ensimmäisen kirjoituksen ”miten olla hyvä” aloituspäivämäärästä ja kellonajasta on kulunut tasan 3 vuotta 3 päivää ja 3 tuntia). Nyt on aika päättää se, joten kirjoitus Boddhisattva jää viimeiseksi. Ehkä kirjoittelu jatkuu myöhemmin jossakin muualla.

 Olen pyynnöstä muokkaamassa blogini 133: sta kirjoituksesta (siinäkin toteutui sattumalta kolmoslogiikka) kirjaa, jota tullaan myöhemmin myymään voittoa tuottamattomaan hintaan tämän blogin sivuilta. Sen muokkaustyöhön kuluu kuukausia, johtuen kroonisesta ajanpuutteesta ja tarpeesta yhtenäistää tyylillisiä vaihteluita, joihin kirjoitusten pitkä aikaväli on johtanut. Muokkaus tulee kuitenkin olemaan maltillista, jotta kirjoitusten nykyhetken mahdollinen tuoreus ei muurautuisi umpeen ja sanoma kuihtuisi totuuden kuvaksi, vaan että (lukuisten lainausmerkkien ja sulkeiden ”inspiroima”;)) viitteenomaisuus säilyisi.

Toivotan kaikkien lukijoiden elämälle syvyyttä!

Meillä on enää jäljellä kysymys, jonka jätimme lepäämään kohdassa ”Luodetuuli ja kuolema”. Mitä Prinssi tarkoitti sanoilla: ” Palaan kyllä kuolemattomuuden luodolle, mutta aion valita pidemmän ja vaivalloisemman tien. Sillä minulla on täällä paljon tehtävää, käsitän sen nyt. Minun täytyy antaa ihmiselle takaisin tulevaisuudenusko. Palaan sitten kun olen valmis. Sydämeni rakastetulla on kärsivällisyyttä odottaa, tiedän sen.”

Idän viisaustraditioissa tunnetaan käsite Bodhisattva. Se tarkoittaa henkilöä, joka on valaistunut ja jonka kehitys on saavuttanut päämääränsä, eikä hänen siksi tarvitsisi syntyä tuntemaamme maailmaan enää lainkaan. Hänen ihmiskuntaa kohtaan tuntemansa sääli, saa hänet kuitenkin pidättäytymään henkilökohtaisesta nirvanan autuudesta, eli sydämen valittu saa odottaa. Sen sijaan hän valitsee pidemmän ja vaivallisemman tien ja syntyy vastakohtien kentälle kyetäkseen auttamaan kärsivää ihmiskuntaa.

On kuitenkin eräs ongelma: Hän ei saa laskeutua valkoisen hevosen selästä, eli aloittaa uutta syiden ketjua. Hänen on pysyttävä mahdollisimman taustalla ja vaikutettava niillä keinoilla, jotka eivät luo uutta karmaa…

Kun maailman kärsimys ja hätä on kirvoittanut ihmiskunnan riveistä syvällisiä hätähuutoja ja luonut suuren auttajan esikuvan elämälle ”tilauksen”, he astuvat joskus näyttämölle myös julkisesti ”Jumalan poikina.” Silloin on eduksi jos debet ja kredit voidaan tasapainottaa jo esiintymisen aikana. Näin kävi esimerkiksi suurelle pahan vastustamattomuuden sanansaattajalle, jonka (tosin väärinymmärretty ja vääristelty) elämänopetus on piirtynyt kirkkaana maailmanhistoriaan.

Eräs toinen, suuren orvon kyynelien esiinkutsumana esiintynyt valontuoja; Suuri Kalevalan Tietäjä, Väinämöinen, antoi myös lupauksen paluustaan: Kun maailman lumous, tajunnan verhot ja kärsimyksestä vapautumisen halu ovat suurimmillaan, hän palaa palauttamaan tulevaisuudenuskon:

                                              Annappas ajan kulua,

                                              Päivän mennä, toisen tulla,

                                              Taas minua tarvitahan,

                                              Katsotahan, kaivatahan

                                              Uuen Sammon saattajaksi,

                                              Uuen soiton suorijaksi,

                                              Uuen kuun kulettajaksi,

                                              Uuen päivän päästäjäksi,

                                              Kun ei kuuta aurinkoa

                                              Eikä ilmaista iloa.

Narsistinen yksilö on paitsi vuorossa oleva viestikapulan kantaja, myös maailman pahuuden ydinpurkautumisreitti. Voimmeko vähentää kyseisen pahan kokonaismäärää? Kyllä! Samoin kuin se voi kasvaa sokean purkamisen ja kostonkierteen avulla, voimme myös vähentää sitä, jopa lopulta lopettaa sen kokonaan ja palauttaa kultaisen aikakauden ja tasapainon hengen ja materian voimien välille.

Historian ehkä traagisimmin väärintulkittu henkilö, ”suuri neuvonantaja” sanoi: ”Kantakaa toistenne taakkoja” ja: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa.” Näiden kahden ohjeen oikea yhdistäminen johtaa edellä mainittuun.

 Huonot ominaisuudet pyrkivät siirtymään jossakin muodossa henkilöstä toiseen, koska ihmisen luonnollinen hyvyys saa kolauksia ja arvohierarkia tukahtuu ja ”keinotekoistuu”: Sodan kauhuissa traumatisoitunut isoisä joutuu kätkemään tuskalliset kokemuksensa, mikä tekee hänestä osittuneen, ankaran ja läsnäolokyvyttömän isän lapsilleen. Hänen pojastaan tulee tämän ”perisynnin” johdosta esim. työnarkomaani, joka ei ole koskaan kotona antamassa lapsilleen rakkautta, eikä hän sitä osaa antaakaan, koska ei sitä saanut. Hänen lapsestaan puolestaan tulee henkisen tyhjiön vuoksi esim. alkoholisti ja näin kierre jatkuu, monimutkaistuu ja lopulta sukupolvien sisäisen työn johdosta laimenee.

Kun huoneeseen tuodaan kuuma raudankappale, se vuorovaikuttaa ympäristöänsä kanssa, pyrkien kuumentamaan ympäristöään ja samalla huoneenlämpö pyrkii vaikuttamaan siihen. Samoin käy ilman harjoitettua kykyä, jota voidaan kutsua ”taakan kantamiseksi”.

 Kun ihminen kohtaa häneen ulkomaailmasta kohdistuvaa pahaa, vaikkapa ansaitsemattoman vihan johdosta, hänestä tulee ilman aikaisemmin kuvailtua globaalin myötätunnon Jumalmeditaatiota sen siirtäjä ja soihdunkantaja, joko sisäisen katkeruuden ja patoutuman osamäärän lisääntymisen muodossa, tai, mikäli hän valitsee ulospäin purkautuvan vihareaktion, ulkomaailman siirtopahan osamäärän kasvattaja.

Siksi on ensinäkin kieltäydyttävä jatkamasta pahan kierrettä koston ja väärän toiminnan avulla (älä vastusta pahaa). Mutta ilman dualistisen jumalsuhteen ja globaalin myötätunnon harjoitusta ja ”purkavan rakkauden” ominaisuutta, se saattaa jäädä jäytämän sisimpäämme, jolloin me sen kasaantuessa lähdemme vähitellen em. ”katkeruuden kierrokselle”.

 Jotta voisimme kantaa ja poistaa elämänkentän kokonaisuudesta meihin kohdistuneen vihan piikin ja kantaa toisen taakkaa, meidän ei tule koskea sisäiseen reaktioomme, vaan ”näytettävä” sitä persoonamme ulkopuolella olevalle myötätuntoiselle ”täydellisen hyvyyden ytimelle”, joka rakastaa, ymmärtää, pesee ja muuntaa negatiivisen voiman hyvyyden palvelijaksi. Näin ”siirtopahan” ketju katkeaa.

 Vaikka yksittäiset tapahtumat ovat vain pisara maailman katkeran kostokertymän merestä, on kultainen aikakausi ja siirtoperinnötön maailma kuitenkin vääjäämätön seuraus, koska kantapään kautta oppiva ihmiskunta kehittyy. Lisäksi alamme itse puhdistua ja näkemyksemme kasvaa. Ihmiskunnan versoista voi jopa kypsyä täydellisyyden hedelmiä…

Kun harjoittaja persoonallisen menneisyyden kärsimyksen työstämisen lisäksi, myös visualisoi täydellisen Jumalallista ihmistä hyvyyden toiminnassa – pysyen itse typeriäkään mielenhuonouksia kitkemättömänä tarkkailijana - hänen käsissään on todellinen metamorfoosin väline. Tämä viisasten kivi muuttaa lopulta myös kaaoksen synnyttämän persoonallisen mielen alemmat metallit kullaksi. Erillisen hyväntekijän näkeminen kylvämässä maailmaan ymmärtävää myötätuntoa ja iloista ystävällisyyttä, paitsi hapattaa mielen ja maailman taikinan, myös tekee elämästä onnellista ja uudelleenlöytää sen lapsuudessa kadotetun onnen, jonka materialismia seurannut kyllästyvä turtumus on sisimmästämme hukannut.

Dualistinen lähestymistapa kiertää aikaisemmin esitetyt ongelmat: 1) Sisäistä ”kalkittuhauta” ongelmaa ei synny. 2) Vähitellen, täydellisen ymmärtäjän asemaan eläytymisen seurauksena ihminen alkaa aidosti havaita ymmärtävänsä muita sellaisina kuin he ovat, mutta samalla on olemassa tila negatiivisille tunteille ja ne voivat olla tavallaan olemassa yhtä aikaa negatiivisten kanssa. Näin käy esim. silloin, kun ihminen säälii murhaajaa, mutta inhoaa tämän tekoa. Kaikki tunteet on huomioitu oikealla tavalla, jonka vain dualistinen ”jumalsuhde” aikaansaa. 3) Koska ihminen ei vielä ole jumalallinen itse, hän pyrkii helposti ja ylpistyen rakentamaan jumalan itseensä, eikä itseään Jumalaan. 4) Tiedon hylkäämiseen ei ole tarvetta, eikä näkökulmasidonnaista”; tämä on ainoa tie vapauteen” asennetta synny. Em. menetelmät ovat usein myös ”vasemman käden tien” sävyttämiä. 5) Dualistinen asenne synnyttää samalla myös ”syvärauhasta” käsin tarkkailevan tarkkailijan, eikä keinotekoista ja ainoaksi julistettua kaikennielevää tarkkailuvaatimusta tarvita, koska se täytetään muulla, luontaisemmalla keinolla. 6) Täydellisen hyvyyden kuvastimeen katsottaessa, näemme itsemme ”kuvastimesta kuvastimeen” ja ne täydelliset ominaisuudet, jotka visualisoiden nähdään Jumalassa, itävät myös pesoonallisessa mielessä, mutta olennainen pakoventtiili säilyy, jos tätä ei saada odottaa.

Jumalameditaation keskeisin piste selvittää kuitenkin sisäisen- ja ulkoisenmaailman ikuisen ristiriidan ongelman: ”Mitä hyvää te teette jos rakastatte pelkästään lähimmäisiänne, eivätkö Jumalallista viisautta ymmärtämättömätkin tee samoin. Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille.” Jotta voisi oppia rakastamaan aidosti myös väärintekijää (jota vanhan moraalin kulmakivi; totuusnäkökulma ei voi tehdä), tarvitaan dualistista jumalharjoitusta anteeksiantamisineen ja sellaisenaan eroonpyrkimättömästi hyväksymisineen. Näin me opimme rakastamaan ”sillä rakkaudella”, hyväksynnällä ja anteeksiannolla myös muita väärintekijöitä. Muutoin hyväksyntämme ulottuu vain hyväksyttävälle alueelle. Tätä tarkoittaa raamatunkohta: ”Suurin syntinen voi rakastaa eniten.”

Kehityksen ja valon myötä ratkeaa myös paradoksi: ”Tulette kykeneviksi antamaan anteeksi muiden syntejä”: Kun ihminen jakaa muuttamishalutonta ja sellaisenaan hyväksyvää rakkauttaan, sen kohde alkaa kaivata kasvua, ja myös kykenee nostamaan itsensä väärän elämisentavan kärsimystä tuottavasta kurjuudesta. ”Vanhan moraalin” saarnaava ja pakottava ”oikaisupaatos” ei tähän kykene.

Kun harjoittaja alkaa pidemmällä aikavälillä samaistua sekä Jumalan, että persoonan näkökulmaan, alkaa kehittyä sisäinen lempeä ja tarkkaileva Kristus, joka on meistä eierilläänoleva ydinminä. Vaikka ajattelemme Jumalaa erillisenä, sen sijainti on kuitenkin meissä. Näin se herää terveesti toimintaan ja on aidosti me, samalla kun me olemme se. Kun katsomme ”persoonasamaistumistilatietoisuudesta” käsin sisimpäämme, näemme siellä Jumalan. Kun katsomme vielä tarkemmin huomaammekin persoonamme koostuvan harhasta ja jumalan olevan ”me itse”.

 Paradoksaalisesti dualismi on kokonaiseksi tulemisen avain, sillä lopulta syntyy olennainen kokemus jonka jälkeen voimme todeta: ”Isä ja minä olemme yhtä.” Tällöin myös persoonamme ohjelmointi on läpivalaistu ja puhdistettu olennaisen palvelijaksi, eli kaoottisen ja maailmasta alkunsa saaneen eiminän sijaan on astunut suoraan minätietoisuudestamme kumpuava ”käyttöväline”; Kristus. Puuhun on kuitenkin kiivettävä dualismin tyvestä, emme voi hypätä suoraan latvaan joutumatta eikokonaisvaltaisen ja näkökulmasidonnaisen totuuden harhateille.

Mikä on keskeinen yhdistävä tekijä kaikkien em. ongelmien kiertämiseksi? Jos ”pellon aarre” - eli täydellinen ja kaikkia ihmisen puolia yhtä aikaa eteenpäin vievä ja miltään puolelta tilaa riistämätön menetelmä - on olemassa, miksi tieto siitä ei ole levinnyt laajalle? Siinä täytyy olla jotakin sellaista joka ei jostakin syystä viehätä ihmistä, sillä muutoin se olisi yleisesti tunnettu.

Ihmisen ja häneen kietoutuneissa maailman houkutusten perusluonteessa on jotakin sellaista, joka estää havaitsemasta kyseistä aarretta. Tämä sumentaja on itsekkyys, joka kasvaa samalla kun valaistumiseen ja tietoon tarvittavat kyvyt, kuten äly ja tahto - joiden on heräämisen tiellä ensin kehityttävä - edistyvät elämänkentän hioutumisprosessissa.

Täydellisen menetelmän lopputuloksen kuvaus löytyy mm. raamatun sanoista: ”Me (edellä esitetty persoona) emme enää elä, vaan Kristus elää meissä”. Persoonamme ei kuitenkaan katoa, vain aikaisemmin mainittu epätäydellinen ja tahtomattamme syntynyt puoli. Juuri tämä ”luovutettu elämä” ei kiehdo ihmisen turhamaista ja itsekästä puolta ja oletan lukijankin hieman pettyneen. Asia vaatii kuitenkin lisää tarkennusta, sillä tarkemmin katsottaessa tie em. tilaan on miellyttävä, helpottava, ja jo ”prosessin” kestäessä tyydytystä tuottava. Kysymys on muotoiltava oikealla tavalla:

Haluatko päästä eroon vioistasi, kärsimyksiesi alkusyistä, säilyttää minuutesi, vahvistaa sen hyviä puolia ja tulla jopa inhimillisesti ottaen täydelliseksi?

Jo aikaisemmin esitelty ”täydellinen ystävä” liitettynä dualistiseen, persoonamme ulkopuolella olevaan (me emme ole vielä se) täydellisyyden jumalaan, alkaa kehittää ”sydämemme sinapinsiemenessä” asuvaa täydellistä ihmistä. Hieman traditiosta riippuen ihmisessä heräävää hyvyyden lähdettä nimitetään mm. Buddhaluonnoksi tai vaikkapa Atmaniksi. Koska kristinuskon alkuperäinen sanoma on eniten kuolleen kirjaimen väärintulkinnan saastuttama ja kaipaa siksi eniten puhdistusta, nimitämme sitä kuitenkin Kristukseksi. On kuitenkin muistettava, että Kristus on jokaisen ihmisen rinnassa uinuvan universaalin täydellisyystajunnan nimi, eikä siksi ole sama kuin persoonallinen Jeesus.

 Kun lempeän kaikkea syleilevän Kristuksen Jumalallisen Äidin kaltaista hyvyyttä ja täydellistä ymmärtämystä ja sellaisenaan hyväksyvää myötätuntoa ajatellaan usein - esitellään sille pienimmätkin murheet, omat viat, kertynyt kuona ja saadaan persoonan ulkopuolelta ymmärtävän rakkauden virta - lakataan kaipaamasta ulkoisen maailman vaihteluun sidottua palautetta. Tuo rintamme rakkauden tunteessa asuva, erillinen ”korkeampi ihminen”, ymmärtää muuttamispyrkimyksettä ja rauhallisesti silloinkin, kun siihen itseensä kohdistetaan vihaa, tai muita negatiivisia tunteita meidän tai ulkomaailman taholta. Se näkee purkauksen syyt ja ymmärtää.

Sisäinen Kristus alkaa ulottaa huomaamatta positiivista vaikutustaan arkielämän toimiin, kun sitä ”herätellään” meditaatiossa, tai ”rukouksessa” (Todellinen rukous on sisäisen yhteyden hakemista, ei Jumalan manipuloimista, käännyttämistä tai loputtomia maalisia pyyntöjä). Ihmisessä itsessäänkin herää vankkumattoman rauhan- ja kaikkia ymmärtävän myötätunnon ituja, kun hän rauhallisessa tilassa ja selkä suorana meditoi erillisenä sydämen seudulla täydellisessä rauhassa asuvaa Jumalaa ja sen täydellistä myötätuntoa kaikkeen olevaan:

 Jumala on ja pysyy häiriintymättömässä rauhassa, vaikka ulkoiset äänet ja meidän menneisyyttämme ja tulevaisuuttamme kiertävät ajatuksemme herättävät erilaisia tunteita. Se tiedostaa kaiken, mutta sen erillinen ikuinen rauha säilyy: Jos meditoidessamme jouduimme ulkoisen äänen herättämän ajatusketjun pauloihin, joka päättyi tunnekuohuun, se oli koko ajan tarkkailijana syvässä häiriintymättömässä rauhassa. Tarkkaileva minä herätetään tässä menetelmässä tavallaan päinvastoin: hyväksyvää rakkautta saava persoona tarkkailee Jumalaa, ja päinvastoin, mikä lisää äkillisiä tietoiseksi tulemisen hetkiä arkipäivän toimissa. Lopputuloksena on tarkkailijan ja tarkkailtavan sulautuminen jatkuvaksi tietoisuudeksi…

 Myötätunto ja muiden tuomitsematon ymmärtäminen heräävät puolestaan kun ajattelemme Jumalan heräävän vähitellen rauhasta ja kohdistavan myötätuntoa, syvää ymmärrystä ja sellaisenaan hyväksyvää muuttamisvaatimuksista vapaata rakkauttaan meihin ja maailman kaikkiin olentoihin. Se hyväksyy muihin kohdistuvan rakkaudenjako- ja ”ymmärrysprosessin” aikana syntyvät kateuden, ärtymyksen, kaunan ja vihan tunteemme.

Sama prosessi voidaan toistaa ajatellen Jumalan olevan täydellinen totuus ja tieto, joka huolehtii siitä, että kaikki tapahtuva on parhaaksemme. Sisäisen täydellisyyden Jumalassa peilautuvat kaikki täydellisyyden puolet, mutta rauhan, rakkauden ja totuuden ominaisuuksien on herättävä ja kehityttävä ensin, muutoin on tarjolla egon vahvistumisen seurauksena syntyvä uusi kärsimyksen kiertotie…

 On kuitenkin kyllästymisen uhallakin painotettava keskeistä tekijää: Emme saa itse odottaa tulevamme hyviksi ja myötätuntoisiksi. Siksi sisäinen jumalallinen ymmärtäjä vaatii vain yhden asian: Älä muuta sisäistä huonouttasi, vaan säilytä typerätkin virikkeet (tämä ei siis tarkoita vapaaehtoisia ja virikettä seuraavia jatkoajatuksia). Väärin ja perinteisesti ymmärrettynä tämä tie alkaa kerryttää uuttaa sisäistä syyllisyyttä ja peittelyä, tiedostamattomina ja syyllisyyden ruokkimina lupauksina puhtaalle jumalalle, mikä johtaisi vain uuteen teeskentelylukkiumaan. Siksi Jeesus painotti olennaisia sanoja: ”Vain Jumala on hyvä”.

Jos pelkkä oikeamielisyys ja viaton hyvyys johtavat lopulta katkeruuteen pitempiaikaisessa kosketuksessa narsismiin ja kova-arvoiseen maailmaan, mikä on se ominaisuus, joka ohjaa sen taipumattoman rautaisen manipulaatioitsekkyyden ja arvohäiriön ohi, jättäen oman soihdun sytyttämättä?

Avain on aito myötätunto: Jos näkee huonoja mielenominaisuuksia itseensä ”ottaneen” ihmisen koko kehityskaaren, eikä vain nykyhetken tilanteen epähienoa käytöstä, voi aitoon myötätuntoon tarvittava itu herätä. Jos ymmärtää, että narsistisia ominaisuuksia itsensä kerännyt henkilö oli joskus viaton ja luonnollisesti hyvä, ystävällinen ja avulias, voi sääliä maailman pahuuden muuriin törmännyttä uhria!

Samoja viattomuuden ja laskelmoidun hyväksikäytön yhteentörmäyksiä, joissa viattomuus kuihtuu ja katkeroitumisprosessin johtama dominoefekti käynnistyy, tapahtuu ympäri maailmaa jatkuvasti. Varsinkin suurissa kaupungeissa, missä ihmiset elävät liian lähellä toisiaan, kasvaa kyynisen epäluulon ja negatiivisen individualismin synkkiä kaktuksia, joissa tarkoituksettomuus kasvaa ikääntymisen myötä, eikä ketään päästetä oikeasti lähelle.

Kaiken tämän selkeä näkeminen voi johtaa myötätunnon, sellaisenaan rakastamisen ja suvaitsevaisuuden heräämiseen. Jotta myötätunto voi puhjeta todelliseen kukkaan ja muuttua ”globaaliksi”, tarvitsemme yleensä kuitenkin jotakin lisää. Tarvitsemme vielä kokonaisvaltaisempaa henkistä kehitystä ja heräämistä.

On kuitenkin tekijöitä, jotka yleensä ehkäisevät kokonaisvaltaista kasvua. Ongelmaa voidaan kuvata eräänlaiseksi ”näkökulmakasautumakehitykseksi”. Sen keskeinen ydin on: kun kehitämme jotakin puolta paljon, vastaavasti muut puolet heikentyvät niiden kustannuksella:

1) Jos ihminen pyrkii rakentamaan itsestään liian määrätietoisesti hyvää ja myötätuntoista ihmistä, syntyy kuori, jonka sisälle alkaa kertyä patoutumien ”tulehduspesäkkeitä”. 2) Jos taas annamme sisäisyyden kertymän ilmetä tilanteissa vapaasti, maailman ”siirtopahan” osamäärä lisääntyy ja ihminen joutuu kärsimään itsekkään toiminnan seurauksista. 3) Jos taas etsijä pyrkii oivaltamaan, että hän on jumalallinen itse, päämäärä etääntyy, koska tavoittelu estää sen tavoittamisen, (”silmä ei voi nähdä itseään”). 4) Jos tämän viimeksi mainitun ongelman välttämisen syystä ajaudutaan kokeilemaan ”Zenparadoksin”, Osholaisuuden tai ”Marpalaisen tantran” kaltaisia teitä, työnnetään samalla filosofinen tieto epäolennaisena syrjään. Tiedon positiiviset seuraukset alkavat näyttäytyä väärästä näkökulmasta ja muuttuvat epäolennaisiksi ja tunnistamattomiksi. 5) Samoin käy mikäli ”tarkkailu” nostetaan ainoaksi tavoiteltavaksi tekijäksi: sen kehittymiseksi tehtävät myönnytykset tekevät sokeaksi syvätiedolle ja sen tarpeelle. 6) Pelkkä omaehtoinen ”sellaisenaan hyväksymien” ja ”muuttamispyrkimättömyys” aikaansaavat positiivisia tuloksia, vähentäen huomattavasti esim. sisäistä teeskentelyä, mutta saattavat jähmettää harjoittajansa huonon ihmisen luulon pysyvyystilaan, eikä luonne jalostu eteenpäin…

 Jos menetelmät ovat ainoastaan osatuloksia aikaansaavia ja johtavat jonkun toisen osa-alueen hämärtymiseen, onko olemassa keskeistä menetelmää ja näkökulmaa, jossa ne kaikki yhtyvät, eivätkä kehity toistensa kustannuksella. Onko olemassa Logoksen, maailman suunnitteluvaiheessa elämänkentän peltoon piilottamaa mestariavainta kaikkiin lukkoihin, joka johtaa mm. valaistumiseen, edellä mainittuun persoonallisuuden ”jäsentymiseen” ja puhdistumiseen, kykyyn ”liikkua sisään ja ulos jo eläessään” ja pysyvään Globaaliin myötätuntoon?

Persoonamme on maailman vaikutusten ja aikaisemmin kerättyjen skandhojen siementen muodostama monipäinen reagointimallikokoelma, jonka läpi minuutemme suodattuu. Myös omatunnon elementin vaikutus lyö leimansa persoonan rakenteeseen.

Anthony de Mello kuvaa pelkistetysti ja selkeästi persoonakertymän kakkosvaiheen ongelmia:

”Jos tarkastelet sitä, mistä koostut ja miten toimit, havaitset, että päässäsi on kokonainen ohjelma, vaatimusten sarja siitä, millainen maailman pitäisi olla ja mitä sinun pitäisi haluta.

Kuka on vastuussa ohjelmoinnista? Sinä et.

Et ole päättänyt edes perusasioista, kuten halustasi, kaipauksestasi ja niin kutsutuista tarpeistasi tai arvoistasi, maustasi asenteistasi.

Sinun vanhempasi, yhteiskuntasi kokemuksesi syöttivät toimintaohjeet tietokoneeseesi.

Olitpa minkä ikäinen tahansa tai menitpä minne vain, tietokoneesi kulkee mukanasi. Se toimii ja vaikuttaa päiväsi jokaisena hetkenä. Se edellyttää ylimielisesti, että sen vaatimuksiin vastaavat elämä, ihminen, sinä.

 Jos vaatimuksiin vastataan, tietokone sallii sinun tuntea olosi rauhalliseksi ja onnelliseksi. Ellei niihin vastata, kone luo kielteisiä tunteita, jotka aiheuttavat sinulle kärsimystä, huolimatta siitä onko vastaamattomuus johtunut sinusta vai ei.

1.      Esimerkiksi kun muut eivät vastaa tietokoneesi odotuksia, se piinaa sinua turhautumisella, vihalla tai katkeruudella.

2.      Toinen esimerkki: kun asiat eivät ole hallinnassasi tai tulevaisuus on epävarma, tietokoneesi vaatii sinua kokemaan itsesi ahdistuneeksi, jännittyneeksi ja huolestuneeksi.                               

Kulutat paljon voimavaroja tullaksesi toimeen näiden kielteisten tunteiden kanssa. Yrität tavallisesti muuttaa tietokoneesi vastaamaan tietokoneesi odotuksia.

Jos se onnistuu, saavutat uhanalaisen rauhan: uhanalaisen siksi, että milloin tahansa jokin pikkuseikka (myöhässä oleva juna, nauhuri joka ei toimi, kirje jota ei tule – aivan mitä tahansa) ei sovikaan yhteen tietokoneesi ohjelman kanssa, ja tietokoneesi saa sinut tolaltasi.

Joudut elämään kurjaa elämää jatkuvasti asioiden ja ihmisten armoilla, kun yrität sopeuttaa heitä tietokoneesi vaatimuksiin, jotta voisit nauttia siitä ainoasta rauhasta, jonka tunnet väliaikaisen turvapaikkana kielteisiltä tunteilta ja jonka tietokoneesi ja ohjelmointisi suovat sinulle.” (Anthony de Mello – Rakkauden tiellä s. 22-24)

Olemuksemme ominaisuuksien kokonaissumma on persoona. Mistä se on muodostunut? Sisältyykö persoonaan myös omatunto ja minuus, vai ovatko ne syvemmällä?

Pieni lapsi alkaa imeä vaikutteita ja ”rakentaa” pohjaa; eräänlaista verkostoa, joka on kokonaisuus. Persoonan kokonaisrakennukseen liitettävät, tai liittyvät ominaisuudet vaikuttavat koko muodostumaan, sysäten ja uudelleen asettaen sen aikaisempia elementtejä. Ympäristön tapahtumat ja niiden satunnainen järjestys, yhdistyneenä kulloinkin vallitsevaan mielentilaan rakentavat pohjan, joka edelleen rakentaa sisäisen tahto- ja mieltymyssuunnan. Lisäksi ulkoisen maailman kaoottisten tapahtumien aikaansaamat sisäiset reagoinnit muodostavat omia vaikutuksiaan, jotka muuttuvat persoonallisiksi piirteiksi.

Näin muodostuneelle perustalle, sen avulla ja ajamana, aletaan hieman tietoisemmin - kaoottisten, hallitsemattomien ja alitajuisten toimintojen jatkuessa läpi elämän - valikoimaan persoonallisia piirteitä. Luonnollinen arvohierarkia, eli elämien kuluessa tuskien ja erehdysten seurauksena kehittynyt omatunnon elementti, pyrkii ohjaamaan prosessia. Ominaisuuksien kehitysjärjestyksen ehdollistamana syntyy myös tiedostamattomia uskomuksia, jotka joko rajoittavat tai nostavat, luonteensa mukaan.

Musiikkimaun muodostuminen toimii hyvänä esimerkkinä persoonan kehittymisen satunnaisesta luonteesta. Mitkä tekijät tekivät nuoresta esim. Rap musiikin intomielisen kannattajan, saaden hänen muutkin suuntauksensa vahvistumaan kyseisestä genrestä (vaatetus, aatteet, ym.): Kasvuympäristön ”musiikki-ilmasto”, luo pohjan musiikkimaulle ja lapsi kuuntelee olosuhteiden pakosta sitä musiikkia, mitä vanhempansakin. Koska nuorison musiikki on muodostunut kapinavälineeksi paikalleenjähmettyneen ja vanhoillisen kulttuurin muuttamiseksi, lapsi vaihtaa varttuessaan kapinasyistä musiikkimakuaan, mikäli persoonassa on kehittynyt kapinalle tilausta. Ratkaisevaa musiikkitrendin valinnassa on kuitenkin paitsi nuoren ystäväpiiri, myös mielentila ja ympäröivä tilanteen miellyttävyys tai epämiellyttävyys, jossa jokin tietyn genren musiikkikappale kuultiin:

 Bileissä, hyvässä fiiliksessä kuultu ”biisi kolahti”, koska: 1) Ympäröivä tilanne ja sen seurauksena mielentila, oli miellyttävä johtuen alkoholista, viikonloppuvapaasta, ympäristöstä ja viikolla alhaalle laskeneesta vakiintumistasosta). 2) Persoonaan kehittyneet paineet, eli ulkoisten vaatimusten syrjäyttämä ”hautautunut omatunto” synnytti kapinoimisen halua, 3) Persoonan kokonaiskehityksen suunta oli muodostunut kyseiselle musiikkigenrelle otolliseksi. 4) TV:ssä ohimennen nähty ”cool” Rap artisti oli jättänyt tiedostamattoman ihailuvaikutuksen, joka täyttyi saman komppilajin kappaleen soidessa. 5) Nuoren persoonan verbaalinen lahjakkuussuunta veti tarjolla olevista musiikkilajeista eniten kohti nerokkaita Rap riimejä. 6) Lisäksi raskaan rockin genre alkoi olla jo hieman ohi ja joukosta erottuakseen ja paremmuuden- ja toisten yläpuolelle nousemisenhalun vietin (joka on eräs perustavanlaatuisimmista persoonan ohjureista) ajamana, hän halusi näyttää kuuluvansa johonkin uuteen.

Tarkemmin tarkasteltaessa voimme havaita että, se mitä me sanomme meiksi, on eräänlainen maailman illusoristen pakotteiden meissä synnyttämä reagointitapa. Mikäli kohdallemme olisi sattunut erilaisia ”suuntausominaisuuksia”, voisimme olla jotakin aivan muuta. Vaihtelusta huolimatta ihmisen minä ja sen ”työmiesten” keräämä omatunto säilyvät samanlaisina, koska ydin ei asu persoonallisissa ominaisuuksissa, vaan syvemmällä muuttumattomuudessa: Persoona on rakentunut pienen lapsen puhtaan minätunnon päälle. Se on eräänlainen kone ulkomaailman ja minuuden välissä. Eräässä mielessä maailmaan syntymisen tehtävä, on ratkaista monimutkaisen persoonakertymän labyrintti.

 On tietenkin selvää, että piilevät karman, eli aikaisempien toimiemme synnyttävät, ominaisuudet kuten äly, lempeys, aggressiivisuus, kärsivällisyys, heikkolahjaisuus, viisaus, ym. ym. aikaansaavat voimakkaita vaikutuksia elämänsuuntaamme. Ne ovat aikaisempien tekojemme ja maailman ohjelmoinnin helposti itäviä siirtosiemeniä, joita myös nykyhetken valintamme ja jo kehitetyn omatunnon taistelu luovat tulevaa kenttäpersoonamme työmiestä varten

 Minkälaiseen tilanteeseen ulkomaailman ohjelmoima persoonan ehdollistuma saattaa meitä aikuisiän kynnyksellä? Mikä on muodostuneen persoonan sekundäärivaikutus?

Lapsuuden aikana, ulkoisen painostuksen seurauksena syntyneen sisäisen ongelman poistoyritys synnyttää usein ketjureaktion, joka vähitellen sysää ”luontaisen arvohierarkiamme” keinotekoiseen muotoon. Puhtaaseen ja pakottomaan mieleen kehittyy ulkoisten paineiden ja painostuksen seurauksena elämän arvohierarkiaan kuulumattomia arvoja, sanokaamme vaikkapa epänormaalin voimakas siisteysvimma, joka aloittaa luontaisen arvohierarkiapakan sekoittamisen. Prosessi jatkuu ja muuntuu usein koko eliniän, vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa ja persoona alkaa ajautua erilaisiin suuntiin.