”Äläkä saata meitä kiusaukseen”, on tunnettu pyyntö. Kiusaus ja itsensä voittaminen ovat perusmerkityksessään tuttuja meille kaikille. On kuitenkin olemassa jokin syvempi merkitys, joka kuvaa sen olemusta, sillä kiusaus on myös karmallinen ”jäänne”, joka ympäröi tiettä ihmistä tietyn laatuisena. Se ei kuitenkaan ole karmaa siihen lankeavalle.

Oletetaan että joku on kiusannut itseään heikompia jossakin edellisessä elämässään. Hän on tehnyt sitä niin runsaasti ja saanut siitä vallantuntoa kiihottavaa nautintoa, että karma vaatii oikaisua. Hän syntyy sellaisiin olosuhteisiin ja sellaisella ruumiilla varustettuna, että hän herättää huomioita ja saattaa herättää kiusaamishalua vastaavanlaisessa luonteessa, kuin mitä hän itse oli. Hän tavallaan huutaa tasoittavaa kohtelua.

 Hänen ympärillään ”leijuu” kiusaus johon lankeava puolestaan ottaa viestisoihdun kantaakseen. Maailmassa on tavallaan tietty määrä pahaa (jota ilmestyskirja kuvaa maljoina ym.), joka on siirtynyt eteenpäin ja opettanut kiusaamattomuuden ja myötätunnon läksyä kantapään kautta. Kiusaaja joka lankeaa kiusaukseen, joutuu läpikäymään saman tien.

 Entä mitä tapahtuu sitten, kun kehitys on edennyt niin pitkälle, ettei kiusaukseen lankeavia enää löydy. Kun kukaan ei suostu kiusaamaan karmallisen tyhjiön omaavaa, tarvitaan persoonatonta karmaa. Tasapainottavan kokemuksen mahdollisuuden löytyminen voi kuitenkin viivästyä ja hidastuttaa kyseisen henkilön kehitystä, joissakin tapauksissa jopa johtaa väärälle uudelle uralle. Sillä myös karman purkautuminen on etuoikeutettujen, hyvien tekojen ja tiellä edistyneempien, arvojärjestyksen sanelemaa. Ja nopeasti toimiva karma on etuoikeus…

 Persoonaton karma toimii esim. näin: Mies on lyönyt joskus aikaisemmin vihollisen käden irti taistelussa. Nyt karma on kypsynyt ja sen vastavaikutus tullut ajankohtaiseksi. Koska karma etsii aina ensisijaisesti samankaltaista ilmenemismahdollisuutta, se ei sitä nykyajalla löydä. Persoonaton karma onnettomuuden muodossa astuu tällöin näyttämölle. Mies horjahtaa ”sattumalta” junan alle ja katkaisee kätensä.

 Tämä on myös yksi syy siihen, miksi emme muista menneitä elämiämme. Olisi tuskallista odottaa pahojen tekojemme seurauksia ja elämän kentän takana vaikuttavat viisausvoimat ovat järjestäneet olosuhteemme meille suotuisiksi.

 Toinen esimerkki, joka valaisee toista näkökulmaa kiusaukseen: Varas liikkuu yössä. Hän etsii mahdollisia murtokohteita. Hän uskoo tahtonsa toimivan vapaasti, mutta hän ”ohjautuu” sellaiseen pihaan, missä asuu henkilö, joka oli aikaisemmassa elämässään varas.  

 Valitsemme elämän suorituskentälle ominaisuutemme siten, että kokonaiskehitys pysyisi oikeassa suunnassa. Jos esimerkiksi kylmä ”egojärki” kehittyy liikaa muihin ominaisuuksiin nähden, on seurauksena vinokehitystä, jonka oikaisemisprosessissa lähdetään ensin lempeistä keinoista. Mikäli haluttua oikaisua ei saada aikaan, joudutaan turvautumaan yhä ”järeämpiin” keinoihin, joita ovat erilaiset onnettomuudet ja elämänarvoja hiovat vastoinkäymiset.

 Mikäli tienkorjaus ei onnistu voi seurauksena olla ”kuiluun” putoaminen. Tästä esimerkkinä voidaan pitää hirmuhallitsijaa, joka hallitsee sorron ja väkivallan avulla, muista piittaamatta. Jos tällainen suunta alkaa näkyä elämien välillä tapahtuvan tarkastelun ”peilissä”, pyritään myöhemmin suurta kärsimystä aiheuttava pilaantumiskehitys ehkäisemään lähes hinnalla millä hyvänsä. Tasapainottavan kokemusvaraston kehittäminen esim. vammaisessa ruumiissa voi tulla tällöin kysymykseen. Myös mielisairauden puhkeaminen voidaan tulkita epäonnistuneiden tienkorjausliikkeiden seuraukseksi, tai viimeiseksi tasapainotusyriykseksi. Se mm. hioo paisunutta egoa nöyryyden suuntaan.

Osan sielun saavuttamista ominaisuuksista voi myös jättää tuomatta alas ruumiiseen. Voi valita ruumiin ja elämän, jossa nuo aikaisemmin voimakkaasti hiotut ominaisuudet jäävä sivuun. Tämä suo helpotusta vinoutumismahdollisuuksien oikaisuun, mutta myös sillä on raja. Jos ei egoismia ja sydämettömyyttä ei ole onnistuttu korvaamaan päinvastaisilla ominaisuuksilla, kun pitkään tukahdutettu kylmän järjen äärimmäiseen pisteeseen ”venytetty kuminauha” vaatii laukeamistaan, kehittyy militantteja ominaisuuksia omaava karismaattinen ”natsidespootti”.

 Edes hirmuhallitsija ei kuitenkaan ole vielä pudonnut kuilun pohjalle. Kirjoitin koneeni tiedostoon aikaisemmin kirjoituksen siitä ihmistyypistä joka pohjaa asuttaa, mutta pitkään mietittyäni hylkäsin sen julkaisun tarkoituksettomana ja useimmille liian pelottavana brutaaliutena. Sanottakoon ainoastaan, että kaikki toiminta jossa mm. uhrataan eläviä olentoja, eläimiä tai ihmisiä, kuuluu äärimmäiseen syvyyteen pudonneiden toimintasuuntaan. Niin historia, kuin nykyaika pitää sisällään em. henkilöryhmiä, onneksi kuitenkin äärimmäisen pienessä mittakaavassa. Näkökulmia kuilun pohjalle pudonneiden ihmisten toimintatavoista - jotka vievät suurelle ylimääräiselle kierrokselle ja josta palataan ainoastaan suunnattomien kärsimysten kautta – löytyy mm. kirjoista: Torey Hayen - Aavetyttö ja Irvine Doreen – From witchcraft to Christ )

 Edellä mainituissa ”suuntausvalinnoissa” on kyseessä sielun näkökulma. Maanpäällä elävän ihmisen kannalta jälleensyntymisketju näyttäytyy perinteisenä karmana. Se rankaisee vääristä teoista ja palkitsee hyvät. Jos joku pettää puolisoaan, tulee hän itse ennemmin tai myöhemmin kokemaan saman. Jos on lyönyt viholliselta käden irti aikaisemmassa ruumistumassaan, kokee saman kohtalon, joko ihmisen, tai persoonattoman voiman taholta. Viimeksi mainittu ”valikoitumismahdollisuus” määräytyy tietyn lain mukaan; minkä, siitä seuraavaksi.

  Olemme tottuneet siihen, että uskonto on uskomista, niinpä pidämme myös muiden ”uskontojen”( meillä ei ole niille edes muuta nimeä, kuin tuo uskonomaisuutta ilmaiseva) opinkappaleita samankaltaisina. Ajattelemme vieläpä puolitietoisesti niin, että muut uskonnot ovat vieläkin heikkotasoisempia, kuin yleisesti ”saturoskaksi” tunnistamamme kristinusko: ”varsinkin ne muut ovat väärässä.”

 Niinpä olemme sivuuttaneet jotakin olennaista, jotakin sellaista, joka luo valon kaikkeen: Jälleensyntymä ja siihen läheisesti liittyvä karma eivät ole uskonkappaleita. Tätä totuutta tapaa usein kansanomaisesti värittyneenä, ja uskonkappaleeksi muuntuneena, mutta kun tämä ”kaiken merkityksen ydinoppi” puhdistetaan väärästä kuonasta, jäljelle jää jotakin keskeistä, joka ”loksauttaa” maailmankuvan, sekä järjen, tunteen, että moraalin osalta täydellisesti paikoilleen. Samalla se antaa aavistaa, ettei Jumalallinen luomistyö ole pientä merkityksetöntä näpertelyä paholaisen kuristusotteessa, vaan kosmoksen toiminta suunnattomasti hienompaa kuin osasimme edes uneksia ja että ”maailmankaikkeus on kone, joka luo jumalia”.

 Me synnymme tänne yhä uudelleen kehittyäksemme lopulta täydellisyyteen. Jos teemme virheitä, suuri laki palauttaa tasapainon. Meidän on voitettava maailman moninaiset vaikeudet. Siinä mitassa kun olemme tässä onnistuneet ja puhdistuneet, saamme parempia olosuhteita ja tilaisuuksia ja alamme kehittyä viisaudessa ja ymmärryksessä: alamme nähdä syvemmälle, vasemman aivopuoliskon ”todistelutiedon” yli.

 Maailma on kuin suunnaton tietokonepeli. Vetäydymme välillä rajan taakse, jolloin muistamme alkuperäisen tehtävämme. Paluu tänne tapahtuu kuitenkin aina Lethen kautta ja unohdamme mistä olemme tulleet ja mihin olemme menossa.

 Kuolema, joka on nopeaa tai vähittäistä alkuperämme muistamista, avaa toisen jakson, jolloin tarkastelemme: mitä saimme aikaan, kuinka suunniteltu kehitys eteni, vaikuttivatko suunnittelemamme esteet ja ”ohjurit” siten kuin toivoimme, vai kuljimmeko suuntaan jota emme olisi toivoneet. Käytämme elämän suunnitteluun sitä viisautta, jonka olemme jo matkallamme hankkineet.

 Saamme myös apua, sillä meillä on ystäviä matkamme varrelta, jotka pyrkivät korjaamaan elämäntietämme, mikäli se on vinoutumassa esimerkiksi liiallisen materialismin, tai pelkkää egoa liian paljon voimistavien harjoitusten seurauksena: Ne seikat, joita olemme tottuneet pitämään pelkästään pahoina, kuten syöpä, kipu, tai liikenneonnettomuus, voivat pysäyttää meidät ja saada pohtimaan olennaisen ja epäolennaisen eroja. Em. tarkastelu voi saada meidät havaitsemaan pysymättömyyden ja aikaansaamaan tarvittavan ”tienkorjausliikkeen”, jotta kokonaiskehitys pysyisi suunnassa ja mahdollisimman kärsimysvapaana ja ettei kehityksemme ohjautuisi kohti kuilun pohjaa, josta ylöskiipeäminen on tuskallista ja hidasta. Viimeksi mainittu pilaantuminen on varsinainen onnettomuus, jonka ehkäisemiseksi olemme valmiita uhraamaan paljon Lethen takaisella suunnittelupöydällämme.  Mikä kuilun pohja on, siitä seuraavaksi.

Rauhan lisäämiseen on myös olemassa muita keinoja. Eräs näistä on hengityksen säätely. Kun ihminen kiihtyy, myös hänen hengityksensä kiihtyy ja päinvastoin. Siksi hengitystä hidastamalla ja pidentämällä, voidaan aikaansaada rauhoittava vaikutus.  Jos harjoittajan sydän on terve, voidaan asteittainen harjoittelu aloittaa näin:

 Istu selkä suorassa ja irti selkänojasta (vaikkapa Indiskasta saatavalla meditaatioistuimella). Odota rauhoittumista hieman. Hengitä sitten tasaisesti, äänettömästi, hitaasti, syvään pitkään ja syvään sisään; ja ulos. Älä keskity niinkään hengitysliikkeiden tarkasteluun, vaan keskitä huomiota sieraimissa tapahtuvaan tasaiseen ilmavirtaan. Voit ajatella, että sieraimissasi on mittari, joka mittaa ilmavirran tasaisuutta. Vain aivan hengityksen alku- ja loppuvaiheessa tasainen virta hidastuu tai nopeutuu, ennen suunnanvaihtoa.

 Ole erityisen tarkkana, ettet puhalla ulos hengittäessäsi, vaan että ilma virtaa ulos vapaasti luonnollisesti ja rentoutumalla. Hengitä aina nenän kautta, sillä siinä on ”luonnon” valmistama suodatin.

 Kun olet hieman kehittynyt, voit jatkaa alkuvaiheen jälkeen näin: Hengitä rentona, hitaasti ja äänettömästi sisään noin 75% keuhkojen kapasiteetista ja pidätä hengitystä hieman. Hengitä tämän jälkeen vielä uudelleen sisään hitaasti ja äänettömästi. Ennen keuhkojen liiallista täyttymistä tai keho- ja hermojännitystä, pysähdy ja pidätä taas hengitystä niin kauan kuin se tuntuu mukavalta (muutamia sekunteja). Anna sitten keuhkojen virrata hitaasti luonnolliseen tyhjyysasteeseen, älä työnnä niitä kokonaan tyhjiksi, vaikka jotkut joogaoppaat näin kehottavatkin, tästä voi seurata väärä hermostoa rasittava hengitystottumus.

 Voit myös jättää kaksi sisäänhengitystä tekemättä ja keskittyä pelkästään syvään, tasaiseen ja rauhalliseen hengittämiseen ja sopivaan rentoon pidättämiseen, sekä keuhkot tyhjinä, että täysinä.

 Muista, että kaiken tulee tapahtua luonnollisesti ja pahemmin hengästymättä. Aloita vähäisillä määrillä ja lisää kertoja vähitellen, niin saat parhaan hyödyn, sillä ”kykyä” voi kehittä huomattavasti, samoin kuin juoksukuntoa. Kun hengität, älä nosta hartioita, tai pullista vatsaa (se laajenee alkuvaiheessa itsestään rintaontelon alaspäin suuntautuvan paineen vaikutuksesta), vaan tunne kuinka kyljet ja selkä laajenevat, kun ilma imeytyy sisään.

 Ennen hengitystä on toisinaan hyvä suorittaa muutamia joogaliikkeitä, jotka venyttävät ja rentouttavat ”lyhentyneitä” ja liikeradaltaan rajoittuneita hengityslihaksia. Pasimotasana, Bhudzangasana ja Halasana vapauttavat hengitystä tehokkaasti. Vatsa- ja kylkilihasten kuntoon on myös syytä kiinnittää huomiota, sillä ne ovat keskeisessä asemassa vaivattomassa hengityksessä, mikä puolestaan vaikuttaa elämänlaatuun monin tavoin.

On olemassa muita erinäisiä harjoituksia, joita suoritetaan meditaatiossa. Nämä voidaan jakaa kahteen ryhmään: 1) Egoa kasvattavat harjoitukset. 2) Egon solmuja ja ongelmia purkavat, eli onnellisuutta lisäävät harjoitukset. Esimerkiksi pelkän keskittymisen harjoittaminen, ilman henkisen sydämen kehittämistä on pitkällä tähtäimellä haitallista. Samoin vaikkapa Kundalinin herättäminen, ilman moraalisten koetusten läpäisyä on enemmän kuin kohtalokasta, sillä sitä seuraava mahdollinen mielen järkkyminen ei suinkaan ole pienin ongelma…

 Tässä esitetty filosofia tavoittelee ”korkeinta hyvää”, eli tajunnan alkulähteen löytämistä, eikä siinä siksi suoranaisesti suoriteta persoonallisen minän kykyjä hiovia harjoituksia. Perushengitysharjoitukset joogavenytyksineen ja mantran pienimuotoinen käyttö – ei henkilökohtaisen voiman hankkimiseksi, vaan rauhan syventämiseksi – ovat ainoat ”myönnytykset”, joita sisäisen Jumalyhteyden kehittämisen lisäksi suositellaan.

 Mikä egoa kehittävissä harjoituksissa sitten on niin haitallista ja mihin ne saattavat pahimmillaan johtaa. Mikä voi olla vielä vaarallisempaa kuin mielen suistuminen pois raiteiltaan? Siitä seuraavaksi (tosin kirjoituksissa on utopiavaroitus).

 ”Ajatuskoneen” tarkkailua seuraava askel, sisäisen rauhan kasvattamiseksi meditaatiossa, on ”hiljaisuuden äänen” kuuntelu. Meitä ympäröi lähes kaiken aikaa moninaisten äänten kakofonia. Näistä ihmisille eheyttäviä luonnonääniä, kuten puron solinaa, tuulen suhinaa, tai linnunlaulua on vain pieni osa. Suurempi osa äänimassasta pitää sisällään luonnottomia ääniä, kuten autojen ja koneiden ääniä sekä puheensorinaa. Jälkimmäisille on ominaista että ne ovat olemassa ihmisen toimesta.

 Uusimmat tutkimukset osoittavat, että ihminen reagoi häiritseviin ääniin, paitsi korvillaan, myös kehollaan. Koska ääni on värähtelyä, se tunkeutuu myös kehoomme aikaansaaden jonkinlaista ”antiresonanssia” (entä mitä tekevät meitä nykyisin ympäröivät monet hienommat värähtelyt, kuten radio- ja mikroaallot, tai sähkökentät). Myös tämä vaikutusreitti on rauhattomuutta aikaansaava.

 Tarvitsemme hiljaisuuden huoneita. Niitä tulisi olla saatavilla julkisissa tiloissa ja työpaikoilla. Niin kauan kun niitä ei ole, tai kun haluamme syventää elämäämme, meidän on repäistävä itsemme irti materialismin synnyttämästä oravanpyörästä ja pysähdyttävä omin voimin.

 Erään keinon tähän tarjoaa mainittu ”hiljaisuuden äänen” kuuntelemisen meditaatio. Etsi hiljainen huone, jossa sinua ei häiritä. Jos ympäristöstä kuuluu häiriöääniä, käytä korvatulppia, kuulosuojaimia tai molempia. Keskity kuuntelemaan hiljaisuutta. Kuulet sen jonkinlaisena suhinana…

 Hiljaisuuden äänen vaikutusta voidaan myös tehostaa mantran lausumisen avulla. Yleisimmin käytetty mantra OM, lausutaan uloshengityksen aikana pitkänä virtaavana nauhana. Sisään hengityksen aikana kuunnellaan yhä syventyvää hiljaisuutta, jota resonoivan mantran vuorottainen poissaolo tiivistää.

 Lisäksi ihmiselle on eheyttävää liikkua paljon puhtaassa luonnossa tai puutarhaympäristössä. Em. luonnon äänet eheyttävät ihmistä ja aikaansaavat kaivattua rauhaa ja tyytyväisyyttä.

 Mikäli kaksi em. ominaisuutta, eli hiljaisuus ja luonto voidaan yhdistää ja lisätä niihin vaikkapa meri- tai vuoristonäkymä (jonka äärellä ihminen voi tuntea itsensä pieneksi ja aidosti nöyräksi), on hyvää tekevä vaikutus erittäin eheyttävä. Himalaja, missä kaikki nämä ominaisuudet yhtyvät, on aina ollut pysyvää rauhaa ja onnellisuutta tosissaan tavoittelevien toiveiden täyttymys.

” Bring me your peace, and my wounds, they will heal”.  Rauhalla ja hiljaisuudella on jo itsessään parantava vaikutus, mutta sen avulla voimme myös ratkaista suuren elämänarvoituksen; keitä me olemme ja missä on tajuntamme alkulähde.

 Kulttuurimme ei suosi rauhaa, vaan etäännyttää siitä. Se huolehtii siitä, että kannamme katoavien tasaisesti karttuvien ”matkatavaroiden” kuormaa, kasvamme levottomiksi ja alamme nähdä rauhan tämän kertymän läpi, jolloin se näyttäytyy rauhan sijasta tylsyydentuskana: emme osaa enää kaivata (yleensä ”aikuistumisprosessissa” menettämäämme) eheyttävää rauhaa, vaan inhoamme sitä, mikä puolestaan tekee meidät väsyneiksi.

 Eräs tie rauhan välttämättömyyteen heränneelle on meditaatio. Miten rauhaa meditoidaan? On ensin syytä selvittää, miten sitä ei meditoida: Yleinen virhe on ajatuksia vastaan taistelu ja pyrkimys saada ne hiljenemään. Tämä johtaa kuitenkin niiden voiman kasvuun ja alitajuisen tajunnanosuuden lisääntymiseen, mikä puolestaan lisää rauhattomuutta ja voimattomuutta.

Parempi keino on antaa ajatusten syntyä ja tarkkailla niitä puolueettomasti ja muuttamispyrkimyksettä. Tämä hioo oikeaa asennetta, sillä valaistumisen ydin on tajunnan siirtymisessä pysyvästi ”kaiken taakse” tarkkailijan näkökulmaan, joka on kaiken keskipisteessä, mutta pysyvästi osallistumatta, pysyvässä rauhassa. Reino Eriksson ilmaisee asian pelkistyn nerokkaasti kirjassaan Haapakummun Anna-Mari: ”Katson ja ajattelen. Olenko minä se, joka katsoo ja ajattelee, vai se, joka ajattelee katsovansa ja ajattelevansa.”

 Huolten ja kärsimysten ulottumattomissa, ”rauhassa joka menee yli ymmärryksen”, on ikuinen itse, jonka ominaisuudet ovat ihmiselle käsittämättömät. Me olemme kokoajan olleet se, mutta olemme unohtaneet alkuperämme ja luulemme olevamme tämä kuoleman maailmaan suljettu nahkapuku.

 Raamatun ”ikuinen elämä” tarkoittaa tämän ylevän tajunnan heräämistä meissä, eikä suinkaan ikuista harpunsoittoa puolueellisen jumalan etukäteen valitsemille, järjettömiin opinkappaleisiin uskoville uskojille.

Elämän eri käänteissä ”siipeensä saanut” ihminen kaipaa ymmärtäjää. Hyvät ystävät, jotka ymmärtävät meitä ja hyväksyvät sellaisenaan, ovat tarpeen elämäntaistelun tuoksinassa. Kukaan ei ole kuitenkaan täydellinen ja myös parhaana pitämiinsä ystäviin voi joutua pettymään raskaasti. Voi myös olla että ihmisellä ei ole todellisia ystäviä, ainoastaan ”kavereita”.

 Meillä on kuitenkin ystävä, joka ymmärtää ja rakastaa meitä aina, olimmepa tehneet mitä hyvänsä. Se ei koskaan jätä meitä ja se tuntee historiamme paremmin kuin me itse. Se ei ole paras ystävämme, vaan täydellinen ystävämme. Mikään ei voi koskaan horjuttaa sen täydellistä ymmärtämystä ja rakkautta. Se on nähnyt heikkoutemme ja virheidemme alkusyyt, eikä siksi tuomitse meitä.

 Kyseessä ei ole uskontojen ilmoittama tekojumala, jota tulee kunnioittaa ja väittää rakastavansa, vaikka on sisäisesti pettynyt sen jyrkkyyteen ja puolueelliseen mielivaltaan. Kyseinen irvikuva toimii kuitenkin rasitteena sen ymmärtämiselle, mitä tässä halutaan sanoa:

 Täydellistä ymmärtäjää voidaan lähestyä (aluksi) meditaatiossa ja se voi vapauttaa meidät kaikesta siitä kuonapainolastista, joka ohjaa elämäämme sekundäärivaikutusten avulla. Vielä enemmän: jos vastaamme sen ”kutsuun” se voi tehdä meidät vapaaksi sanan korkeimmassa merkityksessä.

 Kyseistä menettelyä voidaan kutsua ”sydämen meditoinniksi”: Istu selkä suorana ja keskitä huomiosi rintakehän alueen sisäpuolelle. Pyri aikaansaamaan odottava asenne. Jos ja kun mielesi alkaa harhailla, siirry vaiheeseen kaksi:

 Ajattele täydellistä olentoa. Sen ominaisuuksia ovat mm. täydellinen auttamiskyky, täydellinen viisaus, täydellinen tieto ja täydellinen rakkaus myötätunto ja ymmärrys. Tämä on täydellinen ystäväsi. Keskity tuntemaan sen lähettämää myötätuntoa. Ota esiin surusi ja murheesi, yksi kerrallaan, ja ”anna” sille. Ota esiin häpeäsi ja virheesi ja tunne sen ymmärtävä rakkaus.

 Täydellinen ystävä hyväksyy sinut sellaisenaan. Se vaatii sinulta ainoastaan yhden asian: että et muuta itsessäsi mitään (tämä ei tarkoita väärän toiminnan jatkamista ulkomaailmassa). Tämä estää sisäisen torjunnan ja aikaansaa itsestään aidon muutoksen. Kun tulee hyväksytyksi sellaisenaan, ilman että tarvitsee (ei saa) muuttua, sisäinen kiitollisuus lisääntyy ja rakkauden ja ymmärtämyksen suunta kääntyy ulospäin muihin ihmisiin.

Viimeksi mainittu on eräs positiivisista seurannaisvaikutuksista. Sitä mukaa kun ihmisen sisäinen rakkaudettomuuden kuorma pienenee, hän alkaa ymmärtää ja peräti rakastaa muita ihmisiä aidosti. Kuten ”eräässä kirjassa” todettiin, hän tulee kykeneväksi ”antaman anteeksi muiden syntejä”, koska osaa rakastaa heitä muuttamispyrkimyksettä, eli ”sillä rakkaudella mitä itse sai”. Tätä asennemuutosta maailma kaipaa. Se on keskeinen tekijä, sillä ulkoisen toiminnan tai yhteiskunnallisten olojen pakkomuutos aiheuttaa lopulta vain lisää solmuja, jotka on myöhemmin avattava.

Kyseinen asenne johtaa sisäisen tasapainon lisääntymiseen, mikä puolestaan herättää meissä ominaisuuden, jonka olemme vaivihkaa menettäneet, mutta jota olemme tietämättämme kaivanneet …

 Sisäisellä viisaudella on myös muita merkityksiä ja ilmenemismuotoja, kuin ylläkuvattu vaikutusreitti: Yliminä, eli sinapinsiemen kaltainen kipinä, on se tarkoitus ja onni jota olemme etsineet väärästä paikasta; ulkopuoleltamme, lähes koko pitkän maallisen vaelluksemme ajan. Kyseistä kipinää voidaan kehittää ja se voidaan herättää, mutta myös sen ylevä tajunta on etsinyt meitä ja toiminut älykkäästi meidän pysyvän onnellisuutemme eteen.

 Irlannin Euroviisuvoittaja Eimear Quinn lauloi siitä tajunnan syvyyksistä kummunnein ja kuvaavin sanoin, vuonna 96- näin:

  I hear your voice on the wind
And I hear you call out my name

"Listen, my child," you say to me
"I am the voice of your history
Be not afraid, come follow me
Answer my call, and I'll set you free"

I am the voice in the wind and the pouring rain
I am the voice of your hunger and pain
I am the voice that always is calling you
I am the voice, I will remain

I am the voice in the fields when the summer's gone
The dance of the leaves when the autumn winds blow
Ne'er do I sleep though out all the cold winter long
I am the force that in springtime will grow

I am the voice of the past that will always be
Filled with my sorrow and blood in my fields
I am the voice of the future, bring me your peace
Bring me your peace, and my wounds, they will heal

I am the voice in the wind and the pouring rain
I am the voice of your hunger and pain
I am the voice that always is calling you
I am the voice

I am the voice of the past that will always be
I am the voice of your hunger and pain
I am the voice of the future
I am the voice, I am the voice
I am the voice, I am the voice

http://www.youtube.com/watch?v=xleo0Hpsxvg

Eräs loistava urheilija ja hieno ihminen on sanonut: ”hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.”

Urheilija tarvitsee huipputasolle yltääkseen paitsi taipumuksia ja harjoittelua, myös positiivisia mielikuvia. Niiden vaikutusreitit ovat moninaisia, mutta eräs vähemmän tunnettu tekijä on seuraava:

 Kuten tiedämme meillä on sisällämme kokemuksesta muodostunut ”salamannopea viisaus”, joka kykenee toimimaan oikein, ennen kuin itse ehdimme edes reagoida. Se saa meidät jäisellä kadulla liukastuessamme tekemään oikean korjausliikkeen, ennen kuin itse ehdimme edes säikähtää.

 Tuo sisäinen viisaus voi ohjata meitä vielä intuitiivisemminkin, mikäli meillä on yhteys siihen hyvien tekojen ja puhtaan omantunnon avulla: Pelaaja joka kiertelee kaukalossa sopivaa vapaata paikkaa etsien, voi tämän saman viisauden avustamana olla ”oikeassa paikassa oikeaan aikaan”.

 Myös ne liikkeet joita hän tekee, voivat olla juuri oikeanlaiset ja tilanteeseen sopivat, samoin kuin silloin, kun esine vahingossa lipsahtaa kädestämme, mutta saamme sen kiinni ennen kuin se putoaa maahan, vaikka emme ehtineet edes ajattelemaan asiaa juuri lainkaan.

 Oletetaan että jalkapallon pelaaja on menossa pallontavoittelutilanteeseen, jossa samaa palloa tavoittelee kaksi muutakin pelaajaa. Kiireisessä tilanteessa juuri hänen jalkansa oli sattumalta sellaisessa asennossa, että pallo löysi tiensä ”ainoasta mahdollisesta reiästä” maaliin ja ”säkämaali” syntyi. Asia saattaa olla sukua käden liikkeiden vaistomaiselle salamannopealle asettelulle aikaisemmassa esineenputoamisesimerkissä.

 Jo vanha totuus urheilijan mentaaliharjoittelusta on: ”näe itsesi voittamassa, niin se voi toteutua.” Urheilija, joka lähtee hakemaan pistesijoja tai paikkaa kymmenen parhaan joukossa, ei voi voittaa (Todellisella uskolla on keskeinen merkitys, sillä voimme väittää itsellemme että voimme voittaa, mutta sisimmässämme emme usko siihen). Se joka ennen kisaa voimakkaasti näkee itsensä korkeimmalla korokkeella, voi puolestaan onnistua.

 Tästä seuraa, että urheilu on myös alkuvisioiden voimakkuustaistelua. On otettava huomioon myös muiden toiveet ja visiot. Esim. maalivahti on laittanut alulle voimakkaan mielikuvan maalin pitämisestä puhtaana. Hän on rakentanut visioillaan ja unelmillaan eräänlaisen ”muurin” maalinsa ympärille. Pelaaja joka puolestaan on uneksinut jo pikkupojasta lähtien maalinteosta eri tilanteissa törmää tähän muuriin, mikäli hänen henkilökohtainen visionsa on heikompi.

Ennen loppupäätelmää on vielä otettava esiin eräs mielenkiintoinen ”psykologinen lukko”, joka on ”alitajuinen itserankaisu”. Pelaaja, joka on toiminut väärin, esim. omassa elämässään; hän on vaikkapa pettänyt vaimoaan ja katuu sitä, ei alitajuisesti suo itselleen onnistumisen huippua urheilutilanteessa.

Se pelaaja, jonka omatunto taas on puhdas ja joka on lisäksi vielä tehnyt hyviä asioita - vaikkapa lahjoittamalla omaisuuttaan syöpälapsille - saavuttaa kentällä ”korkeimman hierarkiaedun”. Hän voittaa visualisointikilvan, sillä alitajunnassamme asuva korkean viisauden ilmentymä ­- joka ajattelee ennekuin me itse ehdimme edes reagoida - huolehtii että: ”hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita.”

 Todellisella huippu urheilijalla on suuren sydämen lisäksi vielä eräs tunnusmerkki: hän osaa käsitellä visioiden vastakohtaa, eli epäonnistumisen pelkoa oikein. Kun mieleen nousee ajatus häviämisestä, hän ei tuhlaa energiaa sen torjumiseen, pyrkimällä ”hampaat irvessä” positiiviseen ajatteluun, vaan joko tutkii sitä tai antaa sen olla tuhlaamatta siihen taistelulla energiaa. On olennaista kohdata ja vastustamatta käsitellä myös negatiivinen puoli.

 Urheilijan onnistumisen eväät: Toimi oikein. Näe itsesi voittajana. Älä pakene ja tukahduta epäonnistumisen pelkoa.

Ei ole aivan samantekevää, minkälaisia sanoja käytämme puheessamme. Varsinkin lasten tasapainoinen kasvu tarvitsee onnistuakseen oikeanlaista puhetta. Tässä ei niinkään peräänkuuluteta kielen ulkoista ja usein teennäistä kauneutta, vaan niitä lauseen osia jotka synnyttävät mielikuvia.

 Positiivinen ja kitkemätön kieli, joka rakentaa, mutta ei tuhoa on tärkeää. Mielikuva, jonka ilmaus synnyttää ja jonka arkkitehti se on, on keskeinen tekijä: Lapsi, joka kantaa täyttä mehumukia keittiöstä olohuoneen sohvalle, hyötyy positiivisesta mielikuvasanvalinnasta enemmän: ”Kato, että pysyy pystyssä”. Väärä ja usein kuultu mielikuva puolestaan syntyy kun sanotaan: ”Älä nyt vaan kaadu sen kanssa.” Jälkimmäisessä - mielessä aina välähtävässä - mielikuvassa lapsi näkee itsensä kaatumassa, edellisessä puolestaan onnistumassa.

Näillä lapsuudenaikaisilla mallitavoilla ohjataan lapsen omaa tulevaa sisäistä ajattelusuuntaa positiiviseksi, jolla puolestaan on keskeinen merkitys sen positiivisen ”uskomuskykyvuoren” synnylle, jota yllä koetettiin kuvata. Oikeanlaatuisia mielikuvia synnyttävien sanavalintojen todellinen merkitys tulee esiin myös pitkällätähtäimellä, mm. uskona omiin kykyihin.

 Siksi kasvatettavan kykyjen vuolas kehuminen on olennaisempaa kuin ”negatiiviskitkevä” virheisiin pureutuminen, tai ”jähmettävä realismi”. Realismille on ominaista, että se lyö senhetkisiä uskomusominaisuuksia lukkoon, eikä anna muuttua myöhemminkään. Se aikaansaa uskon; olen pysyvästi tällainen.

On erotettava toisistaan faktiset ominaisuudet ja uskomuspohjalla lepäävät, vielä kehittyvät ominaisuudet. Ei ole mitään järkeä väittää huonon musiikkikorvan omaavaa lasta hyväksi laulajaksi, koska ominaisuus on faktinen. Toki kehitystä voi jonkin verran korvan kyvyssä hankkia, ja musiikkikorvaa parantaa yhdenkin elämän aikana, mutta asian laatu ei ole niin murskaavan lopullinen, koska se on kokonaan tietoisuudessa (joka puolestaan johtuu siitä, ettei siinä yleensä ole tunnelatausta).

 Yhtä väärin olisi todeta ”realistisfaktisesti” lapselle: ”Sä olet aika ujo ja arka.” Se pitää paikkaansa ehkä sillä hetkellä, mutta jos lyömme sen pysyvästi lukkoon, lopullisenkaltaisella toteamuksella, se voi muodostua itseään ylläpitäväksi uskomukseksi koko elämän ajaksi, eikä aitoa muuttumista tapahdu silloinkaan, kun ajan kypsyminen sen mahdollistaa.  On järkevää aikaansaada muutokselle mahdollisuus tulevaisuudessa toteamalla esim. ”Mäkin olin aika ujo pienenä, mutta vanhempana se on vähentynyt.” Yhtä typerää olisi tietenkin väittää, ettei lapsi ole ujo. On tärkeää hyväksyä sellaisenaan ja järjestää mahdolliselle muutokselle tilaa.

Negatiivisten mielikuvien sijaan on viljeltävä positiivisia kuvia: ”Sulla on niin hyvä vastustuskyky, että olet tosi harvoin sairas… Katsoppas, tämä tehtävä on helppo, se vain näyttää vaikealta… Olet hyvä melkein kaikessa, mihin ryhdyt…”

 Suoranaista valehtelua ei tietenkään pidä harrastaa, mutta mielikuvat on muokattava kullekin sopivaan positiiviseen muotoon. On kuitenkin tarkasti varottava lapsen manipulointia, tai hänen ohjaamistaan kasvattajan arvoihannesuuntaan.

 Lisäksi on painotettava, että suurin osa ns. suggeroinnista on tukahduttavien pälleliimattujen mallien luomista. On tunnettava mielen lakeja, jottei sorru peittelyyn ja ihmisen erottamiseen sisäisestä itsestä. Siksi elämässä yleensä on varsinaista ”suggerointia” (tai hypnoosia) käytettävä vain hyvin harkitusti, tai ei lainkaan.