Jos pelkkä oikeamielisyys ja viaton hyvyys johtavat lopulta katkeruuteen pitempiaikaisessa kosketuksessa narsismiin ja kova-arvoiseen maailmaan, mikä on se ominaisuus, joka ohjaa sen taipumattoman rautaisen manipulaatioitsekkyyden ja arvohäiriön ohi, jättäen oman soihdun sytyttämättä?

Avain on aito myötätunto: Jos näkee huonoja mielenominaisuuksia itseensä ”ottaneen” ihmisen koko kehityskaaren, eikä vain nykyhetken tilanteen epähienoa käytöstä, voi aitoon myötätuntoon tarvittava itu herätä. Jos ymmärtää, että narsistisia ominaisuuksia itsensä kerännyt henkilö oli joskus viaton ja luonnollisesti hyvä, ystävällinen ja avulias, voi sääliä maailman pahuuden muuriin törmännyttä uhria!

Samoja viattomuuden ja laskelmoidun hyväksikäytön yhteentörmäyksiä, joissa viattomuus kuihtuu ja katkeroitumisprosessin johtama dominoefekti käynnistyy, tapahtuu ympäri maailmaa jatkuvasti. Varsinkin suurissa kaupungeissa, missä ihmiset elävät liian lähellä toisiaan, kasvaa kyynisen epäluulon ja negatiivisen individualismin synkkiä kaktuksia, joissa tarkoituksettomuus kasvaa ikääntymisen myötä, eikä ketään päästetä oikeasti lähelle.

Kaiken tämän selkeä näkeminen voi johtaa myötätunnon, sellaisenaan rakastamisen ja suvaitsevaisuuden heräämiseen. Jotta myötätunto voi puhjeta todelliseen kukkaan ja muuttua ”globaaliksi”, tarvitsemme yleensä kuitenkin jotakin lisää. Tarvitsemme vielä kokonaisvaltaisempaa henkistä kehitystä ja heräämistä.

On kuitenkin tekijöitä, jotka yleensä ehkäisevät kokonaisvaltaista kasvua. Ongelmaa voidaan kuvata eräänlaiseksi ”näkökulmakasautumakehitykseksi”. Sen keskeinen ydin on: kun kehitämme jotakin puolta paljon, vastaavasti muut puolet heikentyvät niiden kustannuksella:

1) Jos ihminen pyrkii rakentamaan itsestään liian määrätietoisesti hyvää ja myötätuntoista ihmistä, syntyy kuori, jonka sisälle alkaa kertyä patoutumien ”tulehduspesäkkeitä”. 2) Jos taas annamme sisäisyyden kertymän ilmetä tilanteissa vapaasti, maailman ”siirtopahan” osamäärä lisääntyy ja ihminen joutuu kärsimään itsekkään toiminnan seurauksista. 3) Jos taas etsijä pyrkii oivaltamaan, että hän on jumalallinen itse, päämäärä etääntyy, koska tavoittelu estää sen tavoittamisen, (”silmä ei voi nähdä itseään”). 4) Jos tämän viimeksi mainitun ongelman välttämisen syystä ajaudutaan kokeilemaan ”Zenparadoksin”, Osholaisuuden tai ”Marpalaisen tantran” kaltaisia teitä, työnnetään samalla filosofinen tieto epäolennaisena syrjään. Tiedon positiiviset seuraukset alkavat näyttäytyä väärästä näkökulmasta ja muuttuvat epäolennaisiksi ja tunnistamattomiksi. 5) Samoin käy mikäli ”tarkkailu” nostetaan ainoaksi tavoiteltavaksi tekijäksi: sen kehittymiseksi tehtävät myönnytykset tekevät sokeaksi syvätiedolle ja sen tarpeelle. 6) Pelkkä omaehtoinen ”sellaisenaan hyväksymien” ja ”muuttamispyrkimättömyys” aikaansaavat positiivisia tuloksia, vähentäen huomattavasti esim. sisäistä teeskentelyä, mutta saattavat jähmettää harjoittajansa huonon ihmisen luulon pysyvyystilaan, eikä luonne jalostu eteenpäin…