Kuinka kasvattaa lapsi, jossa on mahdollisimman vähän sisäsistä ristiriitaa? Tehtävä on vaikea, eikä suoranaisia neuvoja voida juuri antaa, koska ne jäävät helposti ulkoisiksi konemaisiksi malleiksi, jotka eivät sovi tilanteeseen. Tilannekohtainen "kasvatusluovuus" on siis tarpeen. On eduksi, jos noudattaa itse sisäisessä elämässään tiettyä vapauden periaatetta, koska lapsen ja oman "sisäisen lapsen" kasvatus noudattaa samaa lainalaisuutta. Jotakin voidaan kuitenkin sanoa:

 "Kannustamme hyvää, virheistä emme välitä." Tämä Kiinalaisen tuntemattomattomaksi jääneen viisaan neuvo, joka on lausuttu jo kauan sitten toimii hyvänä lähtökohtana. Se pureutuu ongelman perustaan ja estää tukahduttamis- ja torjuntamuurin syntymisen, joka on sisäisen ristiriidan alkuunsaattaja. Kiellot, säännöt ja kuri (joka viestii lapselle rakkaudettomuuden ja riidanhaastamisen sanomaa) aikaansaavat luottamuksen katoamisen lapsen ja vanhemman suhteesta.

 Toinen pääasia onkin suhteen kunnossaolo.  Lapsi joka tietää, että vanhempi aina ajattelee hänen parastaan, ei ole hankala, vaan jopa hämmästyttävän yhteistyökykyinen ja joustava. Eräs perusvirhe on väitely ja nalkuttaminen joka pilaa suhteen ja luottamuksen. Yleinen virhe on myös purkaa omia turhautumia ja paineita lapseen (jotka naamioidaan kasvatukseksi, luonnollisesti tämä on tiedotonta käyttäytymistä.).

 Riita ja väittely, jatkuva toruminen ja kieltäminen, ovat tuhoisia myös siksi, että lapsi oppii yleensä parhaiten esimerkin avulla. Jos jatkuva perusviesti lapselle on "älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon", on ristiriidan siemen kylvetty.

 Kieltäminen ei myöskään auta, koska se synnyttää uhmaa ja kokeilunhalua. Esim. "Ei saa mennä tielle", kielto saa vilkkaan pojan varmsti juoksemaan tielle. Äiti juoksee tietenkin perässä ja toruu (eli pilaa luottamussuhteen), lausuupa ehkä muutaman suggestionkin: "Miksi sä AINA oot tollanen." " Miksi sä AINA heti alotat ton." Tai: "Jumalauta ku sä oot paha". Tämä aikaansaa "asennepohjauskomuksen", että todella olen tuollainen ja näin lisäongelma syntyy ja perusongelma pahenee.

 Selittäminen miksi, on olennaista. "Varo siellä tiellä menee autoja, sä voit jäädä auton alle". Em.selittämistapa aikaansaa myös piilotajuisen viestin: "Äiti ajattelee aina mun parasta", ja suhde vahvistuu. Ja mikä olennaista, lapsi oppii ajattelemaan omilla aivoillaan, sensijaan että ajattelija on hänen ulkopuolellaan auktoriteetin hahmossa.

Vanha kasvatusmalli perustui auktoriteettiin, jossa tehtiin selväksi; "kunhan teette niinkuin sanotaan kaikki on hyvin. Jos ette tee, panen teidät tekemään (herran pelko on viisauden alku)." Uusi on taas tavallaan lapsen opettaminen ajattelemaan omilla aivoillaan. Se ei ole kasvattamista vaan ohjaamista, auttamista riidattoman rakkauden alaisuudessa. Tärkeintä on suhde; se että lapsi aina tietää, että vanhemman viisauteen voi luottaa ja on turvassa.

 On kuitenkin varmaa, että "ryppyjä" rakkauteen tulee, kukaan ei ole täydellinen, eikä kasvattaminen ole helppoa. Molemminpuolinen anteeksipyyntö on toisinaan tarpeen ja toimii todellisena ilmanpuhdistajana, toisin kuin riita, jota ollaan virheellisesti sinä (ilmanpuhdistajana) pidetty. On kaksi suurta tekijää, jolloin lapsi on usein pahalla tuulella. Sillon kun hän on väsynyt, tai nälkäinen. Vielä suhteellisen vanhakin lapsi reagoi kiukulla näiden perustarpeiden tyydyttämisen viivästymiseen. On huolehdittava, että lapsi saa riittävästi unta ja riittävän usein ravintoa, joka on laadullisesti hyvää.

 Eräs lasten "kompastuskivi" on makeanhimo. Liiallinen herkuttelu aikaansa kiukkua ja riidanhalua syistä, joita on pyritty kuvaamaan alempana "vakiintumistasolakiosiossa". Jo melko pieni lapsi ymmärtää, kun hänelle selitetään, että liiallinen makeansyönti ei ole hyväksi. Kokonaan sitä ei tietenkään voi kieltää, koska muutoin ajaudutaan toiseen ongelmaan, joka on tukahduttaminen ja puritanismi (ja se luottamussuhde). Kohtuullisuus ja karkkipäivä ovat tarpeen. (Varsinkin ADHD lapsen ravitsemuksen olisi oltava mahdollisimman vapaata sokerista)

 Em. ei tarkoita nöyristelyä ja lapsen siirtymistä määrääjän paikalle. Yhtä vahingollista, kuin jatkuva kieltäminen, on se jota usein näkee, että yksikään niistä kymmenenstä kiellosta jotka minuutin sisällä on lausuttu (Jatkuva nalkutus on usein naisten ongelma. Miesten ongelma on taas liialinen kovuus, tai välinpitämättömyys) eivät toteudu käytännössä. Näin määräysvalta siirtyy perheessä vähitellen lapselle ja perheensisäisen riitelykulttuurin vallitessa (eli eirakkauden toimintapojen kierouttamana ja syystä) hän todella osaa olla hankala ja käyttää asemaaansa. Eli; jos kielto tulee lausuttua, on myös aina seurattava, että se menee perille.

 Kun varhaislapsuudessa on "taottu" luottamussuhde, ei yhteentörmäyksiä murrosiässäkään synny. Murrosikäkapina on pelkkä myytti, joka on väärän varhaiskasvatuksen tulos. Se purkautuu itsenäistymishaluna ja oikeutettuna kapinana hormoonitoiminnan alkaessa. Jos auktoriteetti on vallinut, eikä omaa ajattelua ja päätöksentekoa ole sallittu (jos lapsi ei ole saanut itse oivaltaa, ettei kannata mennä tielle , vaan on väittelyyn alistuen todettu; ei saa mennä tielle), kapina voi muuttua itsetuhoiseksi käyttäytymiseksi, vaikka pohjalla on vaikuttimena tiedostamaton vastustamisen halu, jonka juuret ovat kaukana menneisyydessä. Lapsi joka ajattelee itse ja jolla on vapaa päätöksenteko-oikeus (oikeus myös erehtyä), ei tunne minkäänlaista tarvetta kapinointiin.