Suomen kansa oli ammoisina aikoina tunnettu tietäjistään ja ”noidistaan”. Tuolta ajalta on peräisin vanha suomalainen kansantarina; Kuolemattomuuden maa (Luodetuuli ja kuolema). Kansanrunousarkistossa on sen ”alkuperäinen teos”, mutta koska en sitä käsiini saanut, joudun ”tyytymään” loistavaan Veronika Leon nykyaikaistettuun versioon; Prinssi ja Luodetuuli. Se kuvaa rivien välistä ihmisen laskeutumisen, elelyn, heräämisen, päämäärän, toteutuksen ja uhrautumisen…
Lyhenneltynä se kuuluu näin: Kuninkaanpoika, oli kyllästynyt huolettomaan hovielämään. Maan parhaat opettajat olivat ohjanneet häntä, mutta hän oli sitä mieltä, ettei tiennyt mitään todellisesta elämästä. Hän tahtoi lähteä maailmalle oppiakseen itse tuntemaan sen.
Prinssi pukeutui vaatimattomasti, ettei häntä tunnistettaisi. Hän yöpyi tavallisen kansan parissa, jonka seurassa oppi iloitsemaan yksinkertaisista asioista. Köyhyyden, sairauden ja kurjuuden kohtaaminen herätti hänen myötätuntonsa.
Eräänä päivänä prinssi saapui suureen metsään, jonne tie päättyi. Poluttomana ja pimeänä seisoi synkkä korpi hänen edessään, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin raivata itse tiensä jättikuusien lomitse.
Prinssi valmistautui jo nukkumaan sammalilla, kun hän havaitsi vähäisen valon tuikkivan yössä. Se osoittautui tuulien äidin mökiksi, josta löytyi myös yösija. Prinssin lämmitellessä saapuivat tuulet vuorollaan kotiin, ensin pohjatuuli, sitten länsituuli, itätuuli ja viimein etelätuuli.
Seurue aikoi jo käydä aterioimaan, kun harvinainen vieras, lempeä, mutta kunnioitusta herättävä luodetuuli astui sisään. Tuulten äiti kysyi: Mistä sinä tänään tulet poikaseni.
Minä, vastasi luodetuuli, - olen tänään käynyt kuolemattomuuden luodolla. Se on paikka, jossa vallitsee ikuinen onni. Se on kaukana, yksinäisenä se kohoaa keskellä merta. Sillä ei ole kuolemaa, eikä sen vuoksi myöskään surua.
Kun prinssi kuuli tämän, hän tunsi polttavaa kaipuuta tuohon paikkaan. Illan tullen prinssi kysyi, voisiko luodetuuli viedä hänet kuolemattomuuden luodolle. – Jos niin tahdot, mutta matka on pitkä, siksi meidän on lähdettävä jo aamunkoitteessa.
Pitkän matkan jälkeen he saapuivat luoksepääsemättömälle saarelle jonka korkeissa kalliorannoissa ei ollut pienintäkään aukkoa. Saaren keskellä oli kuitenkin upea puutarha jonka keskeltä kohosi suunnattoman korkea ja upea linna. Siinä ei ollut havaittavia ovia, eikä ikkunoita.
Puutarhan kukat vetivät prinssiä puoleensa ja hän muuttui ”kukaksi” kukkien joukkoon. Aika kului eikä prinssi tuntenut halua eikä surua, vaan puhdasta autuutta.
Eräänä päivänä puutarhaan ilmestyi kaunis neito, joka poimi kukan. Tyttö asteli linnaan ovettoman seinän läpi ja asetti kukan pöydälle maljakkoon. Linna oli suunnattoman upea myös sisätiloiltaan ja tanssisalissa tanssivat ihmiset vetivät myös prinssin (ihmisenhahmossa) mukaan ajattomaan karkeloon. Tanssi jatkui, eikä ilolle ja riemulle ollut loppua.
Nuori neito, joka oli poiminut kukan, oli prinssin sydämen valittu ja he tunnustivat toisilleen rakkautensa. Prinssi lupasi, ettei jätä jo aiemmin täydellistynyttä neitoa koskaan. Silloin tyttö kysyi hymyillen, arvaisiko prinssi kuinka kauan hän oli ollut linnassa. Prinssi arveli olleensa ehkä päiviä tai ehkä jopa viikkoja. Silloin tyttö loi häneen vakavan katseen ja sanoi. Sinä erehdyt, olet ollut näissä juhlissa seitsemänsataa vuotta. Kun prinssi kuuli tämän, oli kuin kylmä varjo olisi langennut hänen ylleen.
Heidän ympärillään jatkui loistava juhla, mutta Prinssi ei voinut enää nauttia siitä. Hän ajatteli kotiaan, muistaisikohan kukaan enää häntä siellä. Lopulta prinssi ei voinut enää sietää valoa ja iloa ympärillään. Hän tahtoi taas maan päälle…
Sydämen valittu sanoi; en haluasi luopua sinusta, mutta ymmärrän toiveesi, siksi annan sinulle valkean hevosen (symboloi hyvettä ja totuutta), joka vie sinut nopeasti minne tahdot. Mutta varoitan sinua, et koskaan saa nousta sen selästä, muuten paluumatkasi tulee olemaan pitkä ja vaivalloinen!
Siivekäs ratsu vei prinssin takaisin sille seudulle, jossa tämä oli kerran asunut. Mutta hän ei tuntenut seutua enää. Linnan ympärillä kohosi nyt valtava, kolkko kaupunki. Elämänkovettamat ilmeettömät ihmiset eivät kiinnittäneet outoon ratsastajaan mitään huomiota. Hevosettomat vaunut hallitsivat ankeaa kaupunkia (kansantarinan nykyversio) ja ihmiset oli ahdettu tienvierustoilla kulkevaksi massaksi. Yksittäiset kasvot tuijottivat suoraan eteensä ja kiirehtivät ohi. Synkät kadut johtivat toisille samanlaisille, eikä prinssi olisi voinut uskoa, että kaupunki olisi niin suuri ja väkirikas.
Prinssi kysyi laitakaupungin ränsistyneen mökin ikkunassa kyyhöttävältä vanhalta naiselta, tunsiko tämä hänen isänsä nimeä. Nainen puhui kuiskaten ja sanoi: On olemassa taru, joka kertoo kuninkaanpojasta. Hän lähti maailmalle oppiakseen tuntemaan elämää. Hänen isällään oli nimi, jonka mainitsit. Mutta kuningas kuoli näkemättä koskaan enää poikaansa. Väitetään että prinssi matkoillaan pääsi Kuolemattomuuden luodolle. Siellä hän sai osakseen onnen ja ikuisen elämän. Mutta hänen valtakuntaansa jonka hän pian unohti, tulivat kato ja nälkävuodet, eikä kestänyt kauan ennen kuin koko kansa oli niin heikentynyt, että se joutui helposti vihollisen valtaan. Niin alkoi sorron aika, maa autioitui ja vieraat ihmiset muuttivat asumaan sinne. Eukko vaikeni ja lisäsi sitten kuin itsekseen:
– Tällaista tarua kerrotaan ja kenties on ihmisiä, jotka luulevat, että prinssi jonakin päivänä palaa. Hän palaa antaakseen ihmisille takaisin tulevaisuudenuskon. Hän näyttää heille tien pois surusta ja epätoivosta. Nainen katsoi prinssiä pitkään. – Mutta se on tietenkin vain satua. Kuka nykyään uskoisi noin mielettömiin juttuihin, sanoi hän ja läimäytti ikkunan kiinni.
Prinssi ratsasti hitaasti pois. Hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja kaipasi takaisin kuolemattomuuden luodolle. Hän ratsasti läpi lohduttoman ja likaisen köyhien kaupunginosan. Hän saapui kaupungin uloimmalle laidalle. Lohduton näkymä sai hänet värisemään ja hän oli juuri kannustamaisillaan ratsuaan hyppäämään ilmaan.
Juuri silloin hän huomasi hyvin vanhan miehen, joka oli kompastunut väsymyksestä katuojaan. Varmaankin ukko oli lähtenyt ulos kokoamaan polttopuuta, sillä hän oli jäänyt lahoista laudoista kootun taakan alle. Siinä hän makasi mustassa ja repaleisessa takissaan, kasvot maata vasten.
Sääli täytti prinssin ja hän ajatteli. Kenties olet sairas. Vähin mitä voin tehdä ennen kuin palaan kuolemattomuuden luodon onneen, on että autan sinut ylös.
Ja niin hän unohti lupauksensa, nousi pois hevosensa selästä ja meni ojassa makaavan miehen luo. Mutta kun prinssi polvistui vanhuksen viereen, tämä kohotti päätään. Prinssi näki tämän kalpeat kasvot ja ymmärsi kohdanneensa kuoleman. Kuolema sanoi: Minä olen odottanut sinua 700 vuotta. Velvollisuuteni on pitää kaikista lukua ilman poikkeuksia, se huokaisi. Sinä tunsit sääliä minua kohtaan. Sellaista ei ole ennen tapahtunut. Kuitenkin – sinun täytyy ymmärtää – velvollisuuteni… Hän asetti lempeästi kätensä prinssin suulle ja prinssi vaipui maahan.
Kaiken tämän Luodetuuli näki. Se ymmärsi heti että oli tapahtunut erehdys. Se laskeutui prinssin luo ja puhalsi häneen taas hengen. Prinssi avasi silmänsä. – Kas niin, sanoi luodetuuli. – Olet ollut varomaton, sen näen. Mutta minä järjestän asian. Vien sinut takaisin kuolemattomuuden luodolle. Sieltä kuolema ei tavoita sinua ja siellä odottaa sydämesi rakastettu.
– Kiitän sinua luodetuuli. Annoit minulle takaisin elämän. Palaan kyllä kuolemattomuuden luodolle, mutta aion valita pidemmän ja vaivalloisemman tien. Sillä minulla on täällä paljon tehtävää, käsitän sen nyt. Minun täytyy antaa ihmiselle takaisin tulevaisuudenusko. Palaan sitten kun olen valmis. Sydämeni rakastetulla on kärsivällisyyttä odottaa, tiedän sen.
Kertomuksen lopulla on tavattoman syvä, täytyy sanoa pyhä merkitys. Mitä se tarkoittaa? Sen selvittämiseksi täytyy luoda pitkä ketju aasinsiltoja. Samalla olemme ajautuneet aiheeseen joka on maailmanarvoituksen keskeisin tekijä. Se kykenee selvittämään mm. epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen ongelman. Valitettavasti se sijaitsee sen rajanylityslaatikon pohjalla, joka on sinetöity ennakkoluulon lukolla.
Kommentit