Olen alla esittänyt osia sisäisen vapauden tiestä. Jotta vapaus ei tulisi väärin käsitetyksi, se kaipaa tietoa nautinon perusolemuksesta.

 Nautinnon syntymisen hetkellä, syntyy myös sen vastakohta kärsimys ja jää odottamaan esiintymisvuoroaan.  Jatkuva nautinto on mahdotonta koska; jos sitä voisi toteuttaa jatkuvasti, siihen kyllästyisi ja "normaaliolotila" vakiintuisi sen tasolle. Kutsun siksi nautinnon kokonaiskuvan esitystä; vakiintumistasolaiksi.

 Eli: Jos aina voisi nauttia , mistä tahansa asiasta, kyllästyisi ja "normaaliolotila" vakiintuisi nautinnon tasalle. Tällöin arkipäiväinen (alempi) tuntuisi tuskallisemmalta kuin ennen ja nautintokin väljähtyy vähitellen. Jotta kyettäisiin uudelleen nauttimaan samasta asiasta, tarvittaisiin luopumista vähäksi aikaa nautinnon kohteesta, joka jo sinänsä aikaansaa tasapainottavaa kärsimystä. Tällöin myös "arkipäiväinen", kuten työ tai rutiiniaskareet, alkavat tuntumaan aiempaa tuskallisemmilta, johtuen hieman kohonneesta, ja nautinnon tasalle vakiintuneesta normaaliolotilasta. Tarvittaisiin tasapainottavaa kärsimystä, jota siis itsetään muodostuu em. syistä, jotta voitaisiin uudelleen nauttia samasta asiasta. Uutta nautintokykyä riittää taas aiemman kärsimyksen määrän verran.
 Nautinto on sidottu vastakohtaansa jota tilataan samalla, kun tilataan nautinto.

 Em. voidaan kutsua esivaiheeksi ja se on kaikille ihmisille tuttu. Elämä muodostuu yleensä nautinnon ja kärsimyksen vuorottelusta.
 Toinen vaihe on "vanhentunut nautinto". Kun nautintoa ja sitä seuraavaa "krapulavaihetta" toistetaan kyllin usein, aiempi nautinnon ilo muuttuu vähitellen "paremanpuuteriippuvuudeksi". Sen alkuperäinen hohto on poissa , mutta tavoittelemme sitä yhä. Aiemmin se aikaansai nautintoa, mutta nyt yhä useammin vain helpotusta, salakavalasti tuskaksi muuttuneesta arjesta. Silti matka normaaliolotilasta nautintoon on sama kuin ennen, koska pakenemme ja väistämme sitä tuskaa jota on kasaantunut ja normaaliolotilamme on laskenut tuskan puolelle (ennen se oli neutraali).                                                                              Eli olemme tulleet tilateeseen jossa nautinto on alkuperäiseen verrattuna latistunut mutta vastavaikutukset ovat kasaantuneet, koska niitä pyritään välttämään yhä toistuvan nautinnon avulla.

 Jotta sama ilovaikutus kyettäsiin aikaansamaan on määrää intensiteettiä ja "karkeutta" lisättävä. Aikaa myöten kuitenkin normaaliolotila ja kyllästyminen saavuttavat myös nämä, joten tylsyydentuskan välttämiseksi tarvitsemme jotakin lisää ja enemmän.

 Näin olemme salakavalasti ja huomaamattamme tylsistyttäneet aisimme ja kiiveenneet "nautinnon puuhun" (vrt. "koska meistä on tullut orjia?"), tajuamatta, että kyetäksemme olemaan onnellisia meidän olisi kiivettävä alas. Alaskiipeäminen vaatisi kuitenkin vastaavan kärsimysmäärän kokemista mitä olemme jo kadonneina nautintina kokeneet. Seurauksena on masennus, jolloin mikään ei kiinnosta ja joka ei läde pillereillä vaan siirtyy ja aikaa myöen pahenee. Se on kohdattava. Vain siten se menee ohi.
 Ihminen on tullut tilanteeseen, jossa peruskärsimystä pyritään poistamaan sillä mikä sitä aiheuttaa ja ylläpitää.

 Meillä kaikilla on kiintymyksistä johtuvaa painolastia, joka aikaansaa tuskantuntemiskykymme. Sekä nautinto, että kärsimys jäävät aina taakse ja aiheutavat vastakohtaansa, velka on maksettava.  Katoavaan ja vuorotteluun sidotun lisäksi on olemassa kuitenkin pysyvää...