Persoonamme on maailman vaikutusten ja aikaisemmin kerättyjen skandhojen siementen muodostama monipäinen reagointimallikokoelma, jonka läpi minuutemme suodattuu. Myös omatunnon elementin vaikutus lyö leimansa persoonan rakenteeseen.

Elämäntien suunnattoman vaihtoehtoviidakon ohjautumiskehitys on moninaista, mutta tässä eräs kömpelö esimerkki:

Olettakaamme, että lapsen kasvuympäristön vaikutus on mitätöivä, mielivaltaisesti rankaiseva, kilpailun täyttämä, rakkaudeton ja vaatelias. Tämä synnyttää uskon omaan arvottomuuteen. Korjatakseen tilannetta ja torjuakseen sisäistä tuskaa, henkilö ajautuu kehittämään keinotekoista ylpeyttä. Aikaisemmat kokemukset ovat kuitenkin saattaneet synnyttäneet antipatiaa ylpeyttä kohtaan: jos elämien polulta kerätty kulta - joka on varastoitu omaantuntoon - synnyttää ristiriidan esiin pyrkivän ylpeyden tilanneratkaisumallin ja omatunnon välille, syntyy sekundäärivaikutuksena syyllisyyttä ja itseinhoa, jotka antavat persoonalle lisäväriä ja suuntaa.

Syyllisyys ja itseinho voivat johtaa ”lukkiutuneeseen” persoonan rakenteeseen, joka puolestaan usein synnyttää tarpeen esiintyä epäaidosti: Näin syntyneen tilanteen seurauksena henkilön kotona neljän seinän sisällä tapahtuva käytös saattaa erota suuresti siitä korrektista ulkokuoresta, jonka muut tuntevat.

Mikäli persoona ei lukkiudu, saattaa riittävien älyllisten edellytysten vallitessa ja ylpeyden ollessa persoonan hallitseva piirre, syntyä uhmakasta näyttämisenhalua, joka muuttuu kunnianhimoksi, joka puolestaan toteutuessaan kehittyy vallanhimoksi.

Himon seurauksena kehittyy riippuvuutta jo saavutetusta ja sen menettämisen pelko on ”seuraava” persoonan ketjuun hallitsemattomasti syntyvä epäsikiö, joka aikaansaa toimintaa niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Runsaita riippuvuuksia seuraava menettämisen pelko synnyttää vihaa ja vääriä tekoja eturistiriitojen kilpailukentäksi muuttuneella elämän taistelutantereella.

Iän lisääntyessä vääjäämätönriippuvuuksista luopumisen pelko alkaa kiristää ruuviaan yhä enemmän, saaden katkeruuden ja tyytymättömyyden lisääntymään. Mikäli vanhuusiän sisäisen työn aikana kyetään käsittelemään menneisyyden traumat ja erottamaan epäolennainen ja olennainen toistaan sekä aidosti luopumaan ja antamaan anteeksi, voi edessä olla viisas ja rauhan täyttämä vanhuus.

Persoonan perusohjausvoimaksi pesiytynyt ylpeys voi myös vakavasti vaurioittaa totuuden tajua, aikaansaada lisäkieroutumissuuntia, luutuneita mielipiteitä ja vakiintuneita ominaisuuksia: Mikäli olosuhteiden puristama ihminen lankeaa ”totuuden ottamiseen henkilökohtaisen edun palvelukseen”, persoonaa kärsimyksen suuntaan johtava elämäntien polkuverkosto saattaa olennaisesti vahvistua…

Persoonan totuuskäsitys saattaa olla henkilökohtaisten, tilannekohtaisesti syntyneiden etujen synnyttämä totuuden valhekuva. Tämä yleensä vahvan persoonallisuuden ja heikon itsetunnon synnyttämä kombinaatio saattaa lähemmin tarkasteltaessa näyttää vaikkapa tältä:

Illanistujaisissa keskustellaan ilmastonmuutoksesta. Paljon äänessä olemaan tottunut esimerkkihenkilömme on syystä tai toisesta jäänyt hieman syrjään, mikä tekee hänet hieman ärtyneeksi. Tämä saa hänet tulemaan keskustelun tietyssä kohdassa esiin ja esittämään, että koko ilmastonmuutos on harhaluulo. Hän perustelee äkillisesti syntynyttä mielipidettään mahdollisimman laajasti, koska ei halua nolaa itseään ja ettei hänen epäasiantuntijamaisuutensa paljastuisi pelkäksi maalailuksi. Mies joutuu pitämään satunnaisen tilanteen (ei totuusharkinnan) synnyttämästä mielipiteestään kiinni myös myöhemmin ja se muodostuu arvoksi, jota saarnataan muille. Lisäksi sen avulla voi todistaa olevansa joukkoajattelun yläpuolella ja hieman parempi kuin muut ”typerät ilmastonmuutosvouhottajat”: kun tuli sanottua joutuu puolustelemaan.

Ts. henkilökohtaiset totuusarvolla esiintyvät mielipiteet saattavat olla lähemmin tarkasteltaessa peräisin persoonallisen ”etureitin” satunnaisesta lopputuloksesta, eivätkä totuusarvon puolueettomasta harkinnasta: Mies on spontaanin tilanteen synnyttämästä ”etusyystä” sitä mieltä, että ilmastonmuutos on harhaa, vaikka todisteet sen olemassaolosta ovat eittämättömät.

 Kyseinen huomaamatta syntynyt aines saattaa muodostaa yllättävänkin suuren osan persoonan rakenteesta. Keskenään hioutuessaan ne synnyttävät uusia mielipideasennoitumismalleja ja vahvistavat minuutemme päälle muodostunutta, kaoottisten lakien synnyttämää, persoonan kokonaisrakennetta.

Jos persoonamme on pelkkä muodostuma joka on täynnä kärsimyksentuottajia ja dogminkaltaisia ehtosopimuksia, voimmeko muokata sitä säilyttäen haluamamme? Voimmeko kenties luoda uuden entistä paremman, ja todella vain meistä alkunsa saaneen, välineen toimijaksi meidän ja maailman väliin? Voimmeko tehdä sen siten, että sisäisen- ja ulkoisen tasapaino säilyy? Jotta kykenisimme vastaamaan näihin kysymyksiin, meidän on ensin tutkittava myötätunnon olemusta ja ratkaistava täydellisen näkökulman salaisuus.