” Bring me your peace, and my wounds, they will heal”.  Rauhalla ja hiljaisuudella on jo itsessään parantava vaikutus, mutta sen avulla voimme myös ratkaista suuren elämänarvoituksen; keitä me olemme ja missä on tajuntamme alkulähde.

 Kulttuurimme ei suosi rauhaa, vaan etäännyttää siitä. Se huolehtii siitä, että kannamme katoavien tasaisesti karttuvien ”matkatavaroiden” kuormaa, kasvamme levottomiksi ja alamme nähdä rauhan tämän kertymän läpi, jolloin se näyttäytyy rauhan sijasta tylsyydentuskana: emme osaa enää kaivata (yleensä ”aikuistumisprosessissa” menettämäämme) eheyttävää rauhaa, vaan inhoamme sitä, mikä puolestaan tekee meidät väsyneiksi.

 Eräs tie rauhan välttämättömyyteen heränneelle on meditaatio. Miten rauhaa meditoidaan? On ensin syytä selvittää, miten sitä ei meditoida: Yleinen virhe on ajatuksia vastaan taistelu ja pyrkimys saada ne hiljenemään. Tämä johtaa kuitenkin niiden voiman kasvuun ja alitajuisen tajunnanosuuden lisääntymiseen, mikä puolestaan lisää rauhattomuutta ja voimattomuutta.

Parempi keino on antaa ajatusten syntyä ja tarkkailla niitä puolueettomasti ja muuttamispyrkimyksettä. Tämä hioo oikeaa asennetta, sillä valaistumisen ydin on tajunnan siirtymisessä pysyvästi ”kaiken taakse” tarkkailijan näkökulmaan, joka on kaiken keskipisteessä, mutta pysyvästi osallistumatta, pysyvässä rauhassa. Reino Eriksson ilmaisee asian pelkistyn nerokkaasti kirjassaan Haapakummun Anna-Mari: ”Katson ja ajattelen. Olenko minä se, joka katsoo ja ajattelee, vai se, joka ajattelee katsovansa ja ajattelevansa.”

 Huolten ja kärsimysten ulottumattomissa, ”rauhassa joka menee yli ymmärryksen”, on ikuinen itse, jonka ominaisuudet ovat ihmiselle käsittämättömät. Me olemme kokoajan olleet se, mutta olemme unohtaneet alkuperämme ja luulemme olevamme tämä kuoleman maailmaan suljettu nahkapuku.

 Raamatun ”ikuinen elämä” tarkoittaa tämän ylevän tajunnan heräämistä meissä, eikä suinkaan ikuista harpunsoittoa puolueellisen jumalan etukäteen valitsemille, järjettömiin opinkappaleisiin uskoville uskojille.