Kun perusolotila on laskenut tasolle (katso alla; halun olemus), jossa kaikissa olosuhteissa mielen tyytyväisyys säilyy ja kun vastakohdat ovat tasoittaneet toisensa, on myös tylsyydentuska väistynyt. Kun kiihkeämpien elämysten tarve on heikentynyt kaiken vastakohtaisuuteen sidotun luonteen oivalluksen myötä, on ihminen tullut perusolotilaan, jossa hän on herkistynyt kokemaan sellaisia "elämännyansseja", joita hän ei aiemmin ole havainnut.

 Alla mainitun kauneusaistin herkistymisen lisäksi, vakiintumistasoheilahtelun puusta alaskiivenneelle on mahdollista kiintymättömyyden tilan ansiosta vapautua tietämättömyydestä, joka on kaiken (totaalista sanaa "kaiken" perustellaan myöhemmin) kärsimyksen perussyy.

Kun tarveriippuvuuksia on vain vähän, ymmärryskyky herkistyy, koska materiaalia joista loogisia päätelmiä voidaan tehdä, on enemmän. Eli poistaakseen kaiken kärsimyksen perussyyn, joka on tietämättömyys, tarvitaan erotuskykyä, vivekaa. Kuinka sitä kehitetään?

 Kaikki tietävät kuinka järkeä, oivalluskyvyn pikkuveljeä, kehitetään. Se on kuitenkin yksin ilman puhdistetun tunneluonnon tasapainottavaa vaikutusta kykenemätön havaitsemaan syvyyssuuntaa ja palaa yleensä alkupisteeseensä pintatason perusteluita vaatien, päätyen skeptisagnostiseen maailmankuvaan. Tarvitaan siis jotakin enemmän, jotta kärsimyksestä vapautumisen työkalu voisi syntyä. Vaatimattomalla elämällä aikaansaatu alhainen kärsimysvakiintumistaso laajentaa oleellisen havaitsemiskykyä. Se on kulmakivi. Totuutta voi etsiä vain elämällään.

 Entä mistä voidaan tietää, että tarveriippuvuuksia ei ole. Ihminen pettää itseään tässä suhteessa hyvin helposti, sillä keinotekoisten tarpeiden riippusuusverkosto on laaja ja monisyinen. Kunnianhimo ja tunnustuksensaamisenhalu on niistä vaikein, koska se on lähes kaikkien muiden tarpeiden kivijalka. Se on voimakas este, joka pitää ymmärryskyvyn pelkästään kylmän järjen tasolla.

 Paras keino mitata ymmärryskykyä rajoittavien riippuvuuksien määrää on; kuolemanpelon mittari. Mitä enemmän ihmisellä on luovutettavaa, sitä enemmän hän pelkää kuolemaa (kyseinen pelko on yleensä voimakkaasti puskuroitu torjunnan avulla, joten yleensä sekin on mittarina käyttökelvoton). Ts. Mitä suurempi ego, sitä suurempi kuolemanpelko ja sitä heikompi asioiden sisäännäkökyky. 

 Kuinka paljon luovutettavaa on esim. skeptisuskovaisella professorilla, jonka ulkoisesti omaksuttujen tietojen määrät ovat valtaisat ja joka pitelee käsissään tieteellisen auktoriteeettiuskon avainta, sanellen valtaväestön maailmankuvasuunnan. Kunnianhimo ja järki oleilevat monesti samassa päässä, viisaus ja erotuskyky yleensä eivät mukaan enää sovi. Useat asiantuntijamme syvällisten kysymysten alalta ovat vallan ja kunniantavoittelun sokaisemia. Esim. yliopistomaailmaa tuntevat tiedostavat kyynärpäätaktiikan ja valtapelitoiminnan, jonka suurin motiivi on hankkia henkilökohtaisia kannuksia. Sama sieluntäyttävä kunnianhimokilpailu jatkuu myöhemmin eri muodoissaan tieteen kentillä.  Poikkeuksiakin toki on, mutta valtaapitävien totuus ei erota syvyyssuuntaa.

 Väitteeni on kova ja epäkorrekti, mutta seison sanojeni takana (mikä tosin on helppoa kun kirjoittaa keinotekoisen nimen suojista): Ne joita pidetään asiantuntijoina syvyyssuuntaa vaativissa kysymyksissä, ovat sielullisten epäpuhtauksiensa vuoksi kykenemättömiä näkemään "kahdella silmällä" ja ovat päätyneet  ulkoiseen todistelutieteeseen, joka toimii tietyllä (maailmaa koskevilla) alueilla loistavasti, saaden aikaan suurenmoisia ja kunnioitustaherättäviä tuloksia. Syvyyssuunta ei kuitenkaan avaudu, vaan kerätty tieto väljähtyy hengettömäksi teoriaksi, jolla ei ole yhteyttä ytimeensä. Ulkoisen kärsimyksen syy, joka jarruttaa maailman onnellisuuskehitystä, on valtaeliitin mielipide, joka on rajoittunut kylmän järjen näkökulmaan. Se ei erota syvällisiä havaintoja uskomuksista ja teorioista, vaan julistaa nekin uskomuksiksi, mitä ne ovat ainoastaan kylmän järjen erotuskyvyttömästä näkökulmasta.

  Kahden em. esteen, eli sisäisen riippuvuuden- ja ulkoisen "tiedeauktoriteettimaailmankuvan" purkutarpeen tiedostaminen, aikaansaa kehitystien. Se pureutuu kärsimyksen perussyyhyn, antaen erotuskyvyn, joka johtaa tietoon olennaisesta. Vain tosi tieto, voi vapauttaa kärsimyksestä, jonka alkusyy on tietämättömyys. Tiedon hedelmistä myöhemmin.