On olemassa suvaitsevaisuuden harjoituskenttä. Se sijaitsee omassa mielessämme. Joka on oppinut ensin suvaitsemaan ja sitten ymmärtämään sisäisen heikkouden vaikuttimia ja syitä, voi viimein myös oppia rakastamaan pyyteettömästi ilman vaatimuksia.

Ensin tarvitaan suvaitsevaisuutta. Se on ainoa keino oppia rakastamaan aidosti. (Alla pyrittiin kuvaamaan niitä ongelmia joita syntyy mielen väkivaltaisesta pakottamisesta hyväksi. Taistelu aikaansaa teeskennellyn hyvyyden kuoren, joka kätkee sisäänsä ristiriitoja ja paineita…). Mielessämme on kaikenlaista sisältöä, myös sellaista jonka olemassolon haluamme kieltää. Sen suvaitseminen johtaa kuitenkin havaintoon, että sille on olemassa syy. Tämä syy on lähemmin tarkasteltuna ymmärrettävä.

Jälleen yksinkertainen esimerkki valaisee asiaa parhaiten: Henkilö havaitsee suhtautuvansa epäluuloisesti tai vihamielisesti uusiin ihmisiin. Moralisti torjuu nämä tunteet, ennen niiden tietoista ilmenemistä, mutta suvaitsevaisuuden harjoittaminen voi nostaa ne esiin ja vasta silloin, niitä päästään työstämään ja tarkastelemaan lähemmin. Kun etsitään loogista syytä niiden olemassaololle (looginen syy on aina olemassa), voidaan havaita, että menneisyydessä koetut petetyksi tuleminen ja ansaitsemattomat epäoikeudenmukaisuudet toimivat kyseisten tuntojen alkusyynä.

Tiedostamattomat löydökset voidaan jakaa kahteen osaan. Niihin jotka häviävät heti niiden tiedostamisen jälkeen, koska niiden perusta on havaittavissa turhaksi (sisällämme on mm. lapsuuden erehdyksistä keräytyneitä solmuja, jotka eivät voi hävitä, koska niitä ei tiedosteta. Ts. kannamme niitä turhaan). Yleisimmin kuitenkin niihin, jotka jatkavat olemassoloaan vaikka emme niistä pidä. Mitä tulee tehdä jälkimmäisessä tapauksessa?

Voimme käyttää heikkouksiamme hyväksi. Kun suvaitsemme niitä eroonpyrkimyshaluttomasti, harjoitamme ainoata mahdollista suvaitsevaisuutta myös muita kohtaan. Opimme; "minä en ole täydellinen, miksi siis tuon toisen tulisi olla." Jos pyrkii olemaan täydellinen ja varsinkin jos uskoo itse sitä olevansa (tämä narsistinen itselle valehtelu voi syntyä ehdottomasta sisäisestä taistelusta), ei voi aidosti olla suvaitsevainen.

Heikkoutemme muuttuukin näin paradoksaalisesti ystäväksemme. Meidän on aidosti osatattava vaalia sitä muuttamispyrkimyksettä. Toinen paradoksi piilee siinä, että tehdessämme näin, me samalla työstämme sitä. Työstymistä ja ongelman häviämistä ei kuitenkaan tule odottaa, muuten sorrumme tiedostamattomaan peittelyyn. Viiva on veteen piirretty ja vaatii tasapainoilua.

Lisäksi, kun suhtaudumme sisäiseen heikkouteemme ymmärtäen ja myötätuntoisesti, kehitämme rakkautta ja myötätuntoa myös muita kohtaan. Näin esimerkkitapauksemme saa "puhdistavia vesiä" kahdelta suunnalta.