Myyttien keskeisin aines on symboliikka. Totuuden ilmaiseva symboliikka on eräänlaista korkeampaa runoutta ja se on aliarvostetussa asemassa yhteiskunnassamme. Kuten runous, se kykenee ilmaisemaan jotakin rivien välissä piilevää, johon sanallisen ilmaisun kömpelöt rakenteet eivät yllä.

On mielenkiintoista, että syboliikkaa laativan henkilön inspiroituessa mukaan saattaa "eksyä" sellaistakin viisautta, jota kirjoittaja ei sinne tietoisesti laittanut. Inspiraation aikana korkeampi tajunnanosa saattaa aktivoitua ja lisätä mukaan aineksia jotka ovat hyvinkin syvällisiä ja ilmaisevat korkeita totuuksia. Juuri totuuden ilmituleminen on aidon "inspiraatiosymboliikan" olennaisin rakennusaine (erotuksena arkipäiväisiä asioita ilmaisevasta "sanavoimistelusymboliikasta")

Myytit voivat olla paitsi vanhoja legendoja, myös satuja ja tarinoita. Nykyajan raskaan materialistisen kuorman vuoksi em. inspiroitumista tapahtuu harvemmin, mutta totuuden kanssa synkronoivaa symboliikkaa ja viisautta tapaa silloin tällöin. Esim. loistava suomalainen kirjailijamme Mika Waltari, onnistuu hyvällä ihmistuntemuksellaan ja mainitulla korkeammalla inspiraatiolla kuvaamaan jotakin syvällistä kirjassaan: Satu kuninkaasta, jolla ei ollut sydäntä:

"Maailmassa ei ole mitään kauheampaa kuin suru. Vapauttakaa minut surusta, niin palkitsen teidät ruhtinaallisesti… Selvää on että neuvonantajille tuli kiire ja neuvoja alkoi pursuta esille, sillä paremmin kuin runsaat palkinnot, kehittää ihmisen kekseliäisyyttä hengenhätä. Mutta mitään järkevää ehdotusta ei syntynt ja kuningas kuunteli ukkojen höpinää kasvot yhä punottavampina ja musta parta kohoten uhkaavasti pystyyn. Pääministeri näki nämä myrskyn merkit ja kiirehti sanomaan:

Arvoisa hirveä kuninkaamme! Vihasi pelottaa meitä yhtä paljon, kuin surusi meitä järkyttää. Mutta sellainen on luonnon järjestys, että ihmisen on pakko tuntea surua niin kauan, kuin hänellä on sydän rinnassaan. Sille kuningaskaan ei voi mitään.

Kuningas mietti kauan, mutta lopulta hän läimäytti kädellä polveensa, katkera hymy kohosi hänen kasvoilleen ja hän huudahti: Hyvä! Sydän on siis poistettava rinnastani.

…Maan parhaat lääkärit ja leikkuumiehet kutsuttiin neuvonpitoon ja he alkoivat pohtia yötä päivää, miten tämä toimitus kuninkaan terveyttä vaarantamatta voitaisiin suorittaa. Miten kaikki lopulta tapahtui, se jää ainaisiksi ajoiksi salaisuudeksi. Luultavasti käytettiin jotakin luvattomia noitatemppuja, mutta lopuksi saatiin pitkällisen ja hankalan leikkauksen jälkeen sydän poistettua kuninkaan rinnasta… Heti sairasvuoteelta noustuaan kuningas antoi sulkea sydämensä kultaiseen arkkuun ja kultainen arkku suljettiin lyijyiseen arkkuun ja lyijyinen arkku pantiin teräskirstuun joka suljettiin viidellä murtamattomalla lukolla ja teräskirstu kätkettiin linnan alimpaan kellariin vahvojen telkien taakse.

Selvää on, että sydän aluksi kapinoi tällaista kohtelua vastaan, sykähteli ja poukkoili, niin että linnan seinät heilahtelivat-niin vahva on kuninkaallinen sydän- mutta kun poukkoilu ei auttanut rauhoittui sydän vähitellen, eikä arkkujen sisätä kuulunut enää muuta kuin vähäistä tikutusta, jos painoi korvansa tiukasti arkun teräslaitaan kiinni. Kun aikaa kului, ei kukaan enää välittänyt kuunnella, kirstun olemassaolokin unohtui, pölyä karisi sen päälle ja valtakunta jatkoi eloa ja oloaan, ikäänkuin kuninkaalla ei koskaan olisi sydäntä ollutkaan.

Niin kului aikoja kauan, kului viisi vuotta ja kymmenen vuotta ja seitsemäntoista vuotta ja prinsessasta kasvoi kaunis neito. Valtakunta menestyi rikastui ja vaurastui, sillä kuningas jolla ei ollut sydäntä teki aina vain järkeviä päätöksiä. Mutta elämä valtakunnassa muuttui oudoksi ja ilottomaksi, linnut lakkasivat laulamasta, hevoset eivät viitsineet enää piehtaroida nurmella, eivätkä lapset halunneet leikkiä hiekassa. Ei, he tahtoivat heti kehdosta noustuaan päästä opettelemaan kertomataulua. Kun lapset ennen ensimmäisinä sanoinaan olivat opetetelleet sanomaan äiti ja isä, niin nyt he jokeltelivat ykti keltaa ykti on ykti. Mutta kaikkien mielestä tämä oli vain oikein ja hyvin.

Tosin kuningas itse tunsi olonsa toisinaan oudoksi, mutta koska hänellä ei ollut sydäntä, ei hän voinut tuntea vihaa, iloa tai kaipausta, yhtä vähän kuin suruakaan. Hän rauhoittui pian katsellesaan palatsinsa aarrekammioihin kerääntyviä kultavarastoja. Koska näet kuninkaan elämästä puuttui jotakin, tyydytti hän itseään keräämällä kultaa, ja syömällä mahdollisimman hyvin ja paljon. Prinsessan täyttäessä 17 vuotta hän painoi jo 282 kiloa ja kansa kunnioitti häntä suuresti, sillä onhan se kunikaallinen paino.

Mutta eräänä päivänä tuli nuori prinsessa isänsä luokse katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi: Isä sinä et ole onnellinen. Mitä? Sanoi kuningas hajamielisesti ja pinosi kultarahoja pitkiin riveihin pöydälleen kasellen niitä ihailevasti. Onnellinen? Mitä se sellainen on.

En tiedä, sanoi 17 vuotias prinsessa ja äkkiä häntä alkoi jostakin syystä itkettää. Olen vain lukenut sellaista kirjoista ja minusta tuntuu, että kukaan koko valtakunnassa ei ole onnellisnen.

Vimmattu vieköön, huudahti kuningas, mutta ei kiivastunut, sillä kiivastua voi vain ihminen jolla on sydän.

Enhän minä onnetonkaan ole. Katso itse. Minä olen lihava ja rikas ja valtakuntani vaurastuu päivä päivältä.

Juuri siinä varmaan on vika, arveli prinsessa. Sinä et ole onnellinen, etkä onneton. Sinä et ole mitään. Hän käännähti kiivaasti kantapäillään ja meni puistoon, jossa kukat eivät tuoksuneet, eivätkä linnut laulaneet, ja häntä itketti edelleen.

Prinsessan sanat alkoivat vaivata kuningasta. Tottakai kuninkaan täytyi olla onnellinen. Ja kun prinsessa laihtui ja kalpeni ja purskahti itkuun joka kerta nähdessään isänsä, antoi kunigas kuuluttaa kautta koko valtakunnan, että mies, joka pystyisi tekemään kuninkaan onnelliseksi, saisi prinsessan ja puoli valtakuntaa.

Kuulutukseen ei kuitenkaan kukaan kuninkaan alamaisista kiinnittänyt mitään huomiota. Ehkä kaikilla oli liian paljon työtä kuulustellesaan toisiltaan kertomataulua. Ehkä oli myös niin, että kuulutusta ei oikein ymärretty. Eihän näet kukaan enää oikein tiennyt, mitä sana onnellinen merkitsi, eivät edes kuuluttajat. On siis ymmärrettävää, että 600;n kuuluttajan kierrellessä ympäri maata sana onnellinen vääntyi jonkun suussa ponnelliseksi, jopa sonnilliseksi, niin että kuulutus kävi yhä käsittämättömämmäksi. Joka tapauksessa kuulutus lupauksineen herätti kunnioitusta, koska kukaan ei sitä ymmärtänyt ja kuningas saavutti entistä suuremman maineen järkevyydestään. Mutta hänen oloaan se ei parantanut, eikä kuivannut prinsessan kyyneleitä."

Tämä nerokas tarina kuvaa muutamilla riveillä sitä, mihin yllekirjoittanut tarvitsi (alla) useita epäselviä esityksiä. Se tavoittaa syvyyksiä, joita sanoin ei kokonaan tavoita, mutta tässä hieman (itsestäänselviäkin) selityksiä.

Kun ihminen on kärsinyt riittävästi, hän turruttaa tuskantuntemiskykynsä. Hintana on kuitenkin myös vastakohdan, eli ilon ja rakkaudentunteiden menetys. Ennenpitkää ihminen tottuu tilaansa eikä huomaa enää kaivata olennaista onnea. Hän vääristää mielensä pelkästään vasemman aivopuoliskon kautta toimivaksi ja opettaa saman käytännön lapsilleen. Joku kuitenkin vaistoaa, että jokin on pielessä ja nousee kapinoimaan. Herääminen on kuitenkin vaikeaa, sillä totuus on muuttunut, teoria-abstraktion kautta ymmärretyksi ja maineen keruusta on tullut onnellisuutta tärkeämpää. Papit opettavat vääristynyttä totuutta jota eivät tunne.

Myytti on eräänlainen tiivistetty totuus, jonka kieltä pitää oppia lukemaan. Juuri etsiminen ja kiinnostunut arvailu kehittävät tätä syvänäön osaa (kyky jota valtaapitävien totuus ei löydä, koska se karttaa sitä, roikkumalla ulkoisesti todennetuissa "testienyhdistelyuskomuksissa", pysyen ennaltapäätettyjen rajojen sisällä ja peläten liian aikaista päättelyä rationaalisen menettämisen pelossaan). Syvälliseen symboliikkaan perehtyminen avaa oivalluskyvyn silmää.