Carlos Castaneda kertoo kirjassaan liikuttavan tarinan, joka valaisee ihmisen taipumusta tehdä sisäisiä päätöksiä, joiden vaikutus elämään on suuri ja yleensä rajoittava, mutta joiden alkuperän olemme unohtaneet:

-          ”Näen pikkupojan – ja hän itkee itkemistään.

-          Tunnenko hänet? kysyin.

-          Tunnet.

-          Onko hän minun pikkupoikani?

-          Ei.

-          Itkeekö hän parhaillaan?

-          Hän itkee juuri nyt don Juan (Intiaanitietäjä) sanoi vakuuttavasti.

Luulin että don Juan näki jonkun tuntemani pikkupojan, joka itki juuri sillä hetkellä. Luettelin kaikkien tuntemieni lasten nimet, mutta hän sanoi, että noilla lapsilla ei ollut merkitystä lupaukseni kannalta, mutta nyt itkevällä lapsella oli.

Don Juanin sanoissa ei näyttänyt olevan päätä eikä häntää. Hän oli sanonut, että olin tehnyt jonkun lupauksen lapsuudessani ja että juuri sillä hetkellä itkevällä lapsella oli merkitytä lupaukseni kannalta. Sanoin, ettei hänen tarinassaan ollut järkeä. Hän toisti tyynesti, että hän näki pikkupojan itkevän juuri sillä hetkellä ja että pikkupoikaan sattui.

 Yritin tosissani saada hänen tarinansa sopimaan johonkin tilanteeseen, mutta en osannut kytkeä sitä mihinkään.

-          Annan periksi, sanoin, koska en voi muistaa luvanneeni mitään tärkeää kenellekään, kaikkein vähiten jollekin lapselle.

Don Juan siristi jälleen silmiään ja sanoi, että lapsi oli ollut joku, jonka olin tuntenut lapsuudessani.

-          Hän oli lapsi silloin kun minäkin ja itkee vieläkin? kysyin.

-          Hän on lapsi joka itkee juuri nyt, hän toisti.

-          Tajuatko mitä sanot, don Juan?

-          Tajuan.

-          Siinä ei ole mitään järkeä. Kuinka hän voi olla lapsi nyt, jos hän kerran oli lapsi silloin, kun itsekin olin lapsi.

-          Hän on lapsi ja hän itkee parhaillaan, don Juan toisti jääräpäisesti.

-          Selitä minulle don Juan.

-           Ei.  Sinun on selitettävä minulle.

-          En kuolemaksenikaan voinut käsittää mihin hän viittasi.

-          Hän itkee! Hän itkee! don Juan toisti toistamistaan hypnoottisella äänellä. – Ja nyt hän halaa sinua. Häneen sattuu! Häneen sattuu! Ja hän katsoo sinua nyt. Voitko tuntea hänen katseensa? Hän polvistuu ja halaa sinua. Hän on sinua nuorempi. Hän on tullut juosten luoksesi. Mutta hänen kätensä on poikki. Voitko tuntea hänen kätensä? Pojan nenä on kuin nappi. Niin! Ihan selvä nappinenä.

Korvissani alkoi suhista, enkä enää tajunnut olevani don Juanin luona. Sana ”nappinenä” vei minut yhdessä humauksessa lapsuuteni maisemiin. Tunsin nappinenäisen pojan! Don Juan oli tunkeutunut erääseen elämäni salatuimpaan aikaan. Silloin tajusin, mistä lupauksesta hän puhui. Tunsin yhtä aikaa iloa, epätoivo ja syvää kunnioitusta don Juania ja hänen upeaa taitoaan kohtaan. Miten ihmeessä hän pystyi tietämän lapsuuteni nappinenäisestä pojasta? Don juanin herättämät muistot vaikuttivat niin voimakkaasi, että ne veivät minut aikaan, jolloin olin kahdeksanvuotias. Äitini oi poistunut luotani kaksi vuotta aiemmin ja olin viettänyt elämäni helvetillisimmät vuodet kiertämällä äitini siskon luota toisen luo. He olivat kyllä kelpo äitipuolia, jotka vuoronperään pitivät minusta huolta aina muutaman kuukauden kerrallaan. Jokaisella tädilläni oli suuri perhe itsellään ja olivatpa he minua kohtaan kuinka huolehtivaisia tahansa, minulla oli aina kaksikymmentä serkkua, joiden kanssa jouduin taistelemaan. Heidän julmuutensa oli toisinaan aivan uskomatonta. Minusta tuntui silloin, että olin vihollisten saartama ja noiden hirvittävien vuosien aikana kävin epätoivoista ja halpamaista sotaa. Lopulta jollakin keinoin – en itsekkään tähän päivään mennessä tiedä millä – onnistuin nujertamaan kaikki serkkuni. Olin todellinen sankari. Minulla ei ollut enää varteenotettavia kilpailijoita. En kuitenkaan osannut lopettaa sodankäyntiäni, joka luonnollisesti oli ulottunut jo kouluunkin.

Maalaiskoulussa eri luokkien oppilaat olivat yhdessä luokkahuoneessa ja ensimmäisen ja kolmannen luokkien oppilaat erotti toisistaan vain pulpettien väliin jäävä käytävä. Siellä tapasin pienen pojan, jolla oli lättänenä. Häntä haukuttiin ”nappinenäksi” Hän oli ensiluokkalainen. Minulla oli tapana höykyttää häntä silloin tällöin, oikeastaan tarkoittamatta sillä mitään. Mutta hän näytti pitävän minusta kaikesta huolimatta. Hänellä oli tapana kulkea perässäni, eikä hän kielinyt edes tekemistäni kepposista, joilla olin kerran nolannut jopa rehtorin. Ja silti kiusasin häntä edelleen. Eräänä päivän nojasin tahallani lattialla seisovaan raskaaseen liitutauluun niin, että se kaatui pojan päälle. Hänen pulpettinsa vaimensi jonkin verran iskua, mutta silti taulu mursi hänen solisluunsa. Hän kaatui lattialle. Autoin hänet ylös ja näin hänen silmistään kuvastuvan tuskan ja pelon, kun hän katsoi minuun nojaten minua vasten. Hänen tuskansa ja runnellun käsivartensa näkeminen oli liikaa sietokyvylleni. Vuosien ajan olin häijysti taistellut serkkujani vastaa ja olin voittanut heidät; olin kukistanut vihamieheni. Olin tuntenut oloni hyväksi ja voimakkaaksi siihen saakka, kunnes nappinenäisen pojan itku vesitti voitonriemuni. Siinä siunaamassa luovuin taistelusta. Tein päätöksen, että kaikin mahdollisin keinoin välttäisin voittamasta enää koskaan. Luulin, että hänen kätensä jouduttaisiin amputoimaan ja lupasin jos pikkupoika paranisi, en enää koskaan haluaisi voittaa. Luovuin voittamisesta hänen vuokseen. Ymmärrykseni vaati silloin niin.” (Toinen todellisuus – Castaneda s. 127 – 129)