Jatkan edelleen vaikean ja väärinkäsityksiä helposti aikaansaavan aiheen, eli näennäistiedon ja tositiedon erojen tarkastelua. Eräs näkökulma ongelmaan on seuraava:  Olennainen tieto on aina pääteltävissä (esim. moraaliset kysymykset ), sillä tieto jo tavallaan on meissä, se täytyy vain kaivaa esiin. Sovittu näennäistieto taas ei ole pääteltävissä, vaan on tiedettävä sen sovittu merkitys (esim. monet tietokilpailukysymykset: "Mitä tarkoittaa; inversio"). Pääteltävissäolevan tiedon tunnistamiskyvyssä on kuitenkin eroja ja sitä voidaan kehittää, kehittämällä aivopuoliskojen tasapainoa.

 Vasemman ja oikean aivopuoliskon lähestymistapaa tietoon ja niiden eroa, voidaan kuvata seuraavasti: Vasen vaatii nopeita vastauksia, kun taas oikea, filosofisempi aivopuolisko, pyrkii etsimään  syitä. Vasen ei ymmärrä viitteenomaista vastausta, vaan pyrkii totuuteen täsmällisen ylikäsitteellistämisen avulla, jonka vangiksi se jää. Se sotkeentuu nimilapputietoihin, joiden kasaantuessa tiedonhankintatavasta tulee enemmän omaksumista (koulusta tuttua pänttäämistä), kuin pohdiskelevaa oivaltamista.

 Pyrin alla osoittamaan kuinka nykyfilosofiasta on tullut vasemman aivopuoliskon harjoittamaa ulkoista filosofointia, väärin rakennetun koulutusohjelman myötä. Se pyrkii tuomaan valtaapitävän totuudenlähestymistavan mallin, myös filosofian (ja muiden kaltaistensa enemmän subjektiivisten tieteiden) opiskeluun, johon se ei kuitenkaan samalla tavalla sovi, kuin muihin tieteisiin.

 Tämän seurauksena filosofiasta tulee liikaa sovitun näennäistiedon keruuta, eikä oivallustiedon keruuta. (Samalla kun vakiintumistaso on korkea, eli totuutta ei etsitä elämällään, syntyy sokeuden tila, jossa asianomainen ei näe metsää puilta). Eipääteltävissäoleva eli sovittu "tieto", ryöstää yhä kasvalla vauhdilla ydintiedon asemaa ja näiden juurettomien tietojen keräily, johtaa eräänlaiseen dogmatismiin ja vääjäämättömään agnostisismiin. Se saa uskomaan, että kaikki tiedot ovat tämänlaatuisia ja että on raja jossa tieto muuttuu epävarmaksi. Tämä onkin totta, mutta ainoastaan juureton tietovuori muttuu epävarmaksi, se on oman näkökulmansa vanki.

 Eräs asian oivaltamisen este on myös se, että kyseistä "siirtotietoa" voidan vallan mainiosti käyttää yhdistelyyn, jonka avulla se lisääntyy ja näitä yhdistelyn tuloksia voidaan taas käyttää edelleenyhdistelyyn jne. Tämä voittokulku luo harhan (auktoriteettiusko) sen soveltuvuudesta kaikkeen muuhunkin "tiedonkeruuseen" (toki myös oivallettua, eli aitoa tietoa voidaan näin yhdistellä). Sen matemaattissävytteinen, vasemman aivopuoliskon lähestymistapa, soveltuu materiaan, mutta ei "henkeen".

 Sanomattakin on selvää, että käytännön tuloksia takova vasen aivopuolisko ei ymmärrä muita kuin omaa lähestymistapaansa ja sen ulkomaailmaan pystyttämät vahvat rakenteet (valtaapitävien abstrakti koulumaailmaverkosto) huolehtivat vinoumakehityksen jatkumisesta.

 Ehkä on kuitenkin toivoa. Viimeaikaiset ala-asteiden oppikirjat antavat viitteitä toivosta aivopuoliskojen tasapainon luomiseen. Esimerkiksi kielten opetuksen tukena, on alettu enemmän käyttämään kuvia "sana-abstraktiopommituksen" sijaan. Vielä kun saataisiin (sinänsä arvokas) matematiikka hieman tasapainoisempaan asemaan muihin aineisiin nähden.

 Toki tarvitsisimme kokonaan uusia aineita (osan taas voisi jo poistaa esim. uskonto nykymuodossaan), kuten esim. Elämäntaito-oppia. Viimeksimainittu on kuitenkin vielä risaisessa kulttuurissamme mahdotonta, niin materialismin suoranaisen ja epäsuoran vaikutusten kyllästämä aikamme on, että kyseisen taidon todellisia opettajia ei juuri löydy. Elämäntaidottomuudesta on sensijaan runsaasti esimerkkejä kaikista yhteiskuntaluokista.

 Uskontojen alkuperäinen tarkoitus oli opettaa onnellisuuden taitoa, eli elämäntaito-oppia, mutta moninaisista syistä myös ne ovat kärsineet (eräs syy on niissäkin vasemman aivopuoliskon ylikallistuma, joka on hukannut tiedon avaimen) sisäisen hengen menetyksen ja jääneet ruumiina elämään. Tästä myöhemmin.