Minkälainen olisi suomalaisten kansanluonne ilman sotia ja vuosisataista sorrettuna ja halveksittuna vähemmistönä oloa, joka tapahtui omassa maassa? Menneisyyden painolasti väistyy hitaasti, mutta olemme osittain yhä sidottuja esi-isiemme ”perisyntitaakkaan”.

 Persoonalliset ongelmat siirtyvät sukupolvelta toiselle, mutta yleensä muotoa vaihtaen:

”Keskimääräinen” Suomalainen henkilö kärsii miellyttämisen tarpeesta. Hän ei ole oma itsensä, vaan miettii; ”mitä sanoisin jotta tuo toinen ei pettyisi minuun”. Ts. hän ei puhu sitä mitä haluaa, vaan sitä mitä olettaa toisten ihmisten haluavan kuulla. Miten ongelma (joka loi ”teeskentelymuurilumouksen”), syntyi? Alkusysäyksen saattoi esim. antaa äidiltä opittu ”pelkonöyristelyn” käytösmalli ja tilannetta lujittaa ulkopuolelta asetettu väärä kiltteysmallivaatimus.

 Vanhemmalta opitun mallin alkusyy on kuitenkin vielä syvemmällä. Sen syvempiä syitä on haettava äidin lapsuudesta: hänellä oli voimakastahtoinen pikkusisko ja kaiken huomion varastava isosisko, jotka saivat hänet vetäytymään syrjään. Kyseisillä tiedostamattomilla painostus- ja huomionvaatimiskeinoillaan siskot riistivät tulevasta äidistä voimaa ja uskon itseensä ja omiin kykyihinsä, nähdäkseen itsensä (vertailuonnikäsityksen näkökulmasta) parempina. Uskonpuutetta lujitti runsas suurempien sisarusten katras, joka suoritti kaikki toimet hänen puolestaan, eikä omaehtoista opettelua, eli kykyjen hankkimista tarvittu. Tulevalle äidille kehittyi itseä koskeva perususkomus: ”minusta ei ole mihinkään, minun on miellytettävä kaikkia, jottei tule riitaa”, jonka lapsi peri.

 Edetäksemme vielä syvemmälle, on myös otettava huomioon äidin lapsuudenaikaiset ankarat olot. Sota oli köyhdyttänyt maata, sekä aineellisesti, että henkisesti. Vanhemmat olivat kiireisiä ankaria ja rakkaudettomia. Heitä ahdisti jatkuva huoli toimeentulosta. Vanhempien vanhemmat puolestaan olivat ehkä aikoinaan lähettäneet, lapsensa kuusivuotiaina töihin vieraaseen taloon, ja piiskanneet tätä aina Sunnuntaisin, kun lapsen ainoa vapaapäivä kotona koitti, koska ”pikkupiian” mielisairaan vaatelias emäntä oli kielinyt vetelehtimisistä.

 Kaikki ovat olleet uhreja, eikä heitä voi syyttää, sillä ihminen tekee tavallaan parhaansa silloinkin, kun ei tee parastaan.

 Aikaisemmin mainitun sorron lisäksi sota on monen kärsimysketjun käynnistäjä. Nimetön sotatrauma, josta ei koskaan kodissa tietoisesti puhuttu, mutta jonka vaikutus on voimakkaasti muokannut perhettä, saattaa muuttua seuraavassa sukupolvessa alkoholismiksi, koska sille on olemassa valmis ”tyhjiö” lapsuuden hiljaisesta ja sisäänpäin kääntyneestä kodista. Seuraava sukupolvi saattaa puolestaan kantaa menneitä alkutraumoja esim. työnarkomaniana, eivätkä kiireiset aikuiset kykene antamaan lapsilleen muuta kuin tyhjää ”laatuaikaa” elämyshuvipuistoissa ja shoppailuparatiiseissa.  

 Vanhempansa jo lapsuudessa ”menettäneet” nuoret aikuiset puolestaan saattavat lääkitä onnetonta ”mikään ei riitä oloaan” vaikkapa erilaisilla seksiriippuvuuksilla, jotka puolestaan synnyttävät masennusta seurannaisilmiöksi.

 Alkuvaikutus kuitenkin hälvenee vähitellen, kun esivanhempien teot on ”kostettu kolmanteen ja neljänteen polveen”. Ulkoisen negatiivisen muuttumispaineen lisäksi on myös sisäisiä jarruttajia. Niitä voidaan kutsua; unohdetuiksi lupauksiksi tai sisäisiksi tiedostamattomiksi lupauksiksi…