"Tieto sut huumaa ja vierottaa 
                                 estää näkemästä maailmaa  
                                 Ja sä tiedät sanat ja tunnet kuvat 
                                 mut' et tajuu enää Jumalaa 
                                 sä et tajuu enää Jumalaa"

Opiskelu on usein nimilappujen keräilyä. Yllämainittu katkelma Ismo Alangon tekstistä (Olen toki vain sen tiedän-Hassisen Kone) kuvaa hyvin kyseistä ongelmaa. Keräilyn vakavin piirre on, että senlaatuiseen "totuudenetsintään" mieltynyt menettää huomaamattaan jotakin. Jos täyttää päänsä asioiden sovituilla merkityksillä ja keksityillä nimillä, jotka ovat eräänlaisia tositiedon apuvälineitä, saattaa lamauttaa oman ajattelunsa ja eksyä ajattelulta näyttävälle alueelle, jonka lähempi tarkastelu paljastaa kuitenkin keräämänsä irtovaraston muisteluksi.

 Kun tämänkaltaisesta "ajattelusta" tulee tapa se "huumaa ja vierottaa" näkemästä maailmaa oikeassa valossa. Tiedon toinen taso, eli termit ja sovitut käsitteet (tieto tiedosta, tai tiedon apuvälineet) alkavat näyttelemään liian voimakasta osaa varastaen tilan perustalla olevalta ydintiedolta.

 Vanha Intialainen tarina kertoo poikkeuksellisesta papukaijasta. Tekstin loppu valaisee ongelmaamme: "Lukemattomien muistitietojen mieleenpainaminen ei ollut onnistunut vahingoittamaan sen älyä." Eli juurettomien ulkomuistitietojen mieleenpainaminen vahingoittaa syväpäättelykykyä, pitäen havinnonteon ja ajattelun pintatasolla. Se siirtää painopisteen vasempaan aivopuoliskoon ja tämän suodattimen läpi nähtynä kaikki näyttää kaksiulotteiselta. (Nykyisellään koululaitoksemme pääasiassa siirtää päähämme tietoa...)

 Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää myös rehottavaa "jargonsnobismia", jossa erikoissanojen viljelystä on tullut itsetarkoitus ja oman arvovallan pönkittämisen väline. Kätevään tiedon vuorien ohittamiseen tarkoitetut erikoissanat muodostuvat yleensä sanallisella tasolla pysymisen esteeksi. Sen seurauksena alkaa kehittymään puolitietoinen käsitys, että totuuden ydintä ei voi lähestyä muutoin kuin keksittyjen ja ulkoaosattujen epäsanojen näkökulmasta, jotka siirtelevät irtotiedon vuoria kasasta toiseen, mutta eivät luo uutta, eivätkä ylety olennaiseen.

 Tiedolla on useita eri tasoja, joista yleisin on "siirtotieto" ja tärkein; "oivallettu tieto." Siirtotiedolla tarkoitetaan tässä materiaalia, joka kasvattaa tiedon vuoria, mutta se ei ole joko oivallusta vaativaa - esim. vuosiluvut, jotka vaativat muistamista, mutta eivät oivaltamista -  tai se ei ole oivallettua, eli sillä ei ole henkeä ja yhteyttä alkulähteeseensä vaan sitä ainostaan käytetään, eikä ihminen ole mukana koko olemuksellaan. Oivalletulla tiedolla on sitävastoin aina henkilökohtaisesti oivalletut juuret ja se tyydyttää niin älyä, tunnetta kuin moraalista oikeudenmukaisuudentajuakin. Ainostaan tätä lajia voidaan käyttää maailmankuvan rakennuskiviksi, mikäli halutaan pysyä auktoriteettiuskon tavoittamattomissa.

 On myös muita tiedon lajeja, kuten esim. "informaatio", joka on vain jonkun asian  sanelua, esim. leirikoulun käyttäytymissäännöt. "Ilmoitustieto" taas riittää sellaisenaan kertomaan jonkin tarvittavan tiedon ongelman ratkaisemiseksi, esim. teknisen laitteen käyttöohjeet, tai jopa suurta tietotaitoa vaativa hiukkaskiihdyttimen rakentaminen (joka on ilmoitustiedon ja  kerääntyneen siirtotiedon yhdistelmä). Se operoi nimenomaan kerätyn tiedon vuoren alueella, käyttäen ja hyödyntäen sitä.

 Tiedon kuninkuuslaji on kuitenkin oivallettu tieto. Se on tietoa olennaiseta ja pysyvästä joka säilyy, vaikka termin nimi vaihdettaisiin. Se ei ole opittavissa kirjoista, jollei sitä opiskelemaan pyrkivällä ole "puhdasta sydäntä". Platon viittasi tähän sanoessaan; "hyve on tietoa". (Toisesta näkökulmasta hän valotti asiaa kuuluisassa luolavertauksessaan.).

 Itsetutkiskelu ja moraalin hiominen antaa "silmät ja korvat" ymmärtämiseen. Nimenomaan motiivien puhtaus ja se, että tiedonhankintaa ei ole alistettu oman henkilökohtaisen kunniantavoittelun välineeksi (tietoa hankitaan usein siksi, että saataisiin päteä eri tilanteissa), erottaa sen edellisistä ja johtaa nöyrän tutkijan sisemmille alueille, joka paljastaa nukketeatterin nuken tutkimisen ja sitä pitelevän käden tutkimisen eron...

 Meillä länsimaisen kulttuurin edustajilla ei kuitenkaan enää ole erästä ominaisuutta, joka on tärkeässä asemassa syvemmässä oivallustiedossa. Niinpä olemme ajautuneet enemmän tai vähemmän epäolennaisen nimilappu- ja luettelotiedon siirtelyyn ja unohtaneet ne olennaiset kyvymykset, jotka nousevat esiin esim. kuoleman edessä, jolloin kaikki muu muuttuu merkityksettömäksi. Tästä ominaisuudesta seuraavaksi.