Em. lumouksissa on pelkistetysti kyse ”voiman imemisestä” toisesta ihmisestä, vertailuonnellisuusnäkökulmasta. Toinen kokee saavansa ja toinen menettävänsä. Todellista saamista ja menettämistä ei synny, mutta ihmisellä on ulkoisen maailman painostuksessa kiusaus uskoa niin ja usko vahvistaa ”valeitsen” valtaa (Sitä käsityskasautumaa, millaisia me haluaisimme muiden silmissä olla, millaisena muut meitä pitävät jne.). Myös aikaisemmat samankaltaisuudet ja pettymykset, vaikuttavat uskottelevasti: ”olen tällainen.”

 Esimerkki: Meillä on ystävä, joka on erityisen kova kehumaan itseään ja samalla väheksymään muita. Hänen vaikuttimensa on vertailuonnesta rakennettu valheellinen minäkuva. Hän tuntee itsensä paremmaksi kuin onkaan, jos saa muut pitämään häntä sellaisena. Jos me emme ole vahvoja tai huomaa harhaa, kyseinen rehentelijä voi saada meidät puolestamme tuntemaan itsemme mitättömiksi. Käsitys saattaa muuttua perususkomukseksemme omasta itsestämme. Olemme kuin lumottu satuhahmo, jonka voimat noita vei omaan käyttöönsä. Me muutuimme kurjaksi sammakoksi.

 Tämänkaltaisten tekijöiden kasautuma saattaa luoda ”sammakkotilan”, jossa emme enää muista olevamme ”ikuinen itse” eli prinssi, vaan olemme muuttuneet sammakoiksi, jonka ainoastaan sellaisenaan hyväksyvä rakkaus voi pelastaa.

  Voimakamppailuja on monenlaatuisia: huono johtaja, joka määrää muita pätemisentarpeen motiivista käsin, kokee saavansa. Hän on ihailuriippuvainen, kun taas samassa seurassa lannistettu valtapyrkyri, kokee kirveleviä tuntoja, kun ei saa huomiota osakseen. Tämä lisää jälkimmäisen katkeruuden lumousta, josta voi muodostua hänen toimintaansa hallitseva luonteenpiirre.

Nainen, jonka puheen huomionhaluinen ystävä keskeyttää jatkuvasti, tuntee itsensä yhtäkkiä oudon väsyneeksi. ”Ystävä”, joka välttää visusti kyselemästä toisen asioista mitään ja keskittyy omien pienimpinekin murheiden juuttuvaan vatvomiseen, kääntäen huomion suunnan täysin itseensä ja etsii saalista ystävyyden sijaan.

 Sanallisen selitystason ylittävä totuus on, että energia virtaa huomion suuntaan. Tämän tietää esim. henkilö, joka puhuu työkseen suurelle yleisölle. Kun kaikkien samassa tilassa olevien huomio kiinnittyy puhujaan, tai laulajaan, tämä saa ”lisää virtaa”. Em. selittää myös sen, miksi jotkut käyttäytyvät (eri tavoin) huomiota etsivästi joukossa. Kun huomio saadaan, tavalla tai toisella kiinnitettyä itseen, saadaan myös energiaa.

 Viimeksi mainittu on objektiivisesti tarkasteltaessa uskonasia. Kaikille lienee kuitenkin tuttua se, että joukkotyöskentelyssä on voimaa, talkoissa ei väsy ja tiimityö ja yleensä suurella väellä tapahtuva työ on ”energeettistä”.

 Kun oma voima annetaan joukon palvelukseen, se lisääntyy. Tai kun se kahden ihmisen välisessä kohtaamisessa suuntautuu ymmärryksen ja sellaisenaan hyväksymisen hengessä, ilman muuttamispyrkimystä, se ei vähene, vaan kasvaa.