Eräs skeptisen maailmanlähestymistavan dogmaattinen piirre on ilmoitususko. Tapaan usein henkilöitä, jotka kutsuvat itseään skeptikoiksi, joiden kanssa hetken keskustelu paljastaa, että heillä ei ole omakohtaista kokemusta esim. Parapsykologisesta kirjallisuudesta, vaan he luottavat toisen käden tietoihin.

 Paitsi ilmoitususkoa, tämä on myös auktoriteettiuskoa, joka on hyvin ymmärrettävää, koska tieteellä on monilla muilla alueilla vakuuttavaa näyttöä sen osaamisesta.  Tositiede ja naiivi skeptisyys on kuitenkin erotettava toisistaan. Jälkimmäisen kirjoittamaton, mutta olemassaoleva uskontunnustus kuulostaa tältä:

 "Minä uskon ilmoitukseen, tiedeauktoriteetteihin ja kaikkivaltiaaseen ennakkoluuloon. Annan yliluonnolisen kohtaamisen pelon vaikuttaa puolueellisesti arvostelukykyyni.  Puolustan näkökantaani silloinkin, kun ilmenee tosiasioita jotka sotivat uskoani vastaan. Ja pyhään kojetestaamiseen meidän herraamme, joka selvittää sen ulottumattomissakin olevan. Ja pyhään yhteiseen ivaan ja pilkkaan, joka syntyi joukkoonkuulumisen halusta, kärsi ymmärtämättömien turvenuijien typeryydestä, ei kuole koskaan, vaikka toimii ihmiskunnan henkisen haudankaivuun käynnistäjänä. Sillä skeptikoille kuuluu ihmiskunnan mielipideilmaston perimmäinen saneluvalta, voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen."

 Omakohtaisen ja ennakkoluulottoman kokemuksen hankkiminen parapsykologian alalta on siis olennaista. Aineisto on runsas ja tarjoaa ennakkoluulottomalle perehtyjälle paljon. On kuitenkin muistettava terve kriittinen keskitie, sillä kuten kaikilla elämänaloilla (myös tieteessä) myös tällä on huijarinsa. On syytä kerätä sokerinjyvät hiekan seasta ja jättää hiekka omaan arvoonsa. Kuitenkin naiivi ylikriittisyyden vaara (joka johtuu siis pohjimmiltaan "yliluonnollisen" kohtaamisen pelosta), on nykyään suurempi kuin herkkäuskoisuuden, jota sitäkin tosin esiintyy runsaasti.

 On vielä painotettava mustavalkoisesta totuudenetsimisestä pidättymistä. Kaikkea ei voi hylätä jonkin ilmeisen erheen esiintullessa, eikä vastaavasti hyväksyä jotakin ilmeisen totta löydettäessä. Tämä "arvostelun otto omiin käsiin" menettelyn vaaraksi muodostuu toisaalta oman egon kasvu, joka saa voimansa luulosta; "minä kykenen erottamaan kaiken epätoden todesta, muut eivä siihen näemmä pysty." Tämä heikentää arvostelukykyä ja nöyryys on tarpeen.

 Seuraavaksi muutama satunnainen esimerkki alueelta joka on valtava ja jossa ollaan tehty tieteellistä tutkimusta jo vuosikymmeniä. Se on samalla ensimmäinen "rajanylitys", jos ei em. sitä jo ollut.