Eräs kasvattajan keskeinen tehtävä on tiedostaa ja tehdä tyhjäksi niitä negatiivisia suggestioita ja uskomusmalleja, joita ympäristö häneen monin tavoin aikaansaa. Koska lapsuudessa tapahtunut tahaton ja toistuva suggerointi, on keskeinen minäkuvan muokkaaja ja sisäisten esteiden synnyttäjä, on positiivisten uskomusten syntyyn ja negatiivisten neutraloimiseen kiinnitettävä erityistä huomiota.

 On erilaisia tapoja, joita pidetään normaaleina ja yleisesti hyväksyttävinä, kuten esimerkiksi liian yleistävää, aina, sanan käyttöä: ”Miksi sä aina alotat kylässä tuon temppuilun… Miksi te aina riitelette… Aina pitää sanoa kymmenen kertaa… Miksi minä aina joudun siivoamaan teidän jäljet."

 Viimeksi mainittu hokema voi olla se syy, miksi huomaamattaan suggeroivan vanhemman tehtäväksi jää lelujen keruu (Ongelmaa hankaloittaa se tiedostamaton seikka, että vanhempi saattaa olla nalkutusriippuvainen, joka pääsee valittamalla ”purkamaan” omaa sisäistä, torjuttua ja kaukaa peräisin olevaa tunnesolmuaan. Ts. hän ei tiedostamattaan edes halua lopettaa asioihin puuttuvaa ”mesoamistaan”. Samalla hän kerää perheen sisäisiä vallan ohjaksia omiin käsiinsä).

 Eräs suggerointilaatu ”yleistävä toteamusluonteisuus”, muodostaa myös sisäisiä uskomuksia, joita myöhemmin hyvän käytöksen nimissä joudutaan paikkaaman sisäisillä muureilla, jotka puolestaan aiheuttavat eri laatuista purkautumistarvetta uhrissa: ”Sä olet niin kovapäinen… Etkö sä ikinä opi… Kyllä sä olet laiska… Kyllä sä sitten suutut helposti. ”

 Ongelman ydin on siinä, että sillä hetkellä väite ehkä pitää paikkaansa, mutta tulevaisuudessa tilanne voisi muuttua. Jos on kuitenkin muodostunut uskomus; ”olen tällainen pohjimmiltani”, aito muutos jää syntymättä ja sen sijaan joudutaan tahdolla päälleliimaamaan sisäinen muuttumismuuri, ulkoisen käytöksen korjaamiseksi.

 Lapsen omat virheelliset tulkinnat saattavat myös muodostua myöhemmän kehityksen jarruiksi ja esteiksi: Käsitys ”olen huono piirtämään”, saattoi saada alkunsa siitä, että lapsi vertasi itseään paljon harjoitelleisiin tovereihinsa aikana, jolloin hän itse oli piirtänyt vielä hyvin vähän. Tästä seurasi kaksi asiaa. 1) Hän ei viitsinyt koskaan harjoitellakaan, koska uskoi ettei se hyödytä. 2) Jos hän harjoitteli, hänellä oli rajoittava uskomuslukko, joka täytyi ensi voittaa, jotta kyvyt voisivat toimia rajoituksetta. Tällöin tarvitaan aikuisen viisautta ja patoja purkavaa totuuden julkilausumaa: ”Olet harjoitellut paljon vähemmän kuin nuo tytöt.” Ongelma mutkistaa luonnollisesti se, että joku voi oikeasti olla lahjattomampi piirtäjä kuin toinen. Edellä esitetty ”virheellinen käsitysrajoitteen este” ehkäisee kuitenkin kaikkea kapasiteettia ilmenemästä.