Ei ole aivan samantekevää, minkälaisia sanoja käytämme puheessamme. Varsinkin lasten tasapainoinen kasvu tarvitsee onnistuakseen oikeanlaista puhetta. Tässä ei niinkään peräänkuuluteta kielen ulkoista ja usein teennäistä kauneutta, vaan niitä lauseen osia jotka synnyttävät mielikuvia.

 Positiivinen ja kitkemätön kieli, joka rakentaa, mutta ei tuhoa on tärkeää. Mielikuva, jonka ilmaus synnyttää ja jonka arkkitehti se on, on keskeinen tekijä: Lapsi, joka kantaa täyttä mehumukia keittiöstä olohuoneen sohvalle, hyötyy positiivisesta mielikuvasanvalinnasta enemmän: ”Kato, että pysyy pystyssä”. Väärä ja usein kuultu mielikuva puolestaan syntyy kun sanotaan: ”Älä nyt vaan kaadu sen kanssa.” Jälkimmäisessä - mielessä aina välähtävässä - mielikuvassa lapsi näkee itsensä kaatumassa, edellisessä puolestaan onnistumassa.

Näillä lapsuudenaikaisilla mallitavoilla ohjataan lapsen omaa tulevaa sisäistä ajattelusuuntaa positiiviseksi, jolla puolestaan on keskeinen merkitys sen positiivisen ”uskomuskykyvuoren” synnylle, jota yllä koetettiin kuvata. Oikeanlaatuisia mielikuvia synnyttävien sanavalintojen todellinen merkitys tulee esiin myös pitkällätähtäimellä, mm. uskona omiin kykyihin.

 Siksi kasvatettavan kykyjen vuolas kehuminen on olennaisempaa kuin ”negatiiviskitkevä” virheisiin pureutuminen, tai ”jähmettävä realismi”. Realismille on ominaista, että se lyö senhetkisiä uskomusominaisuuksia lukkoon, eikä anna muuttua myöhemminkään. Se aikaansaa uskon; olen pysyvästi tällainen.

On erotettava toisistaan faktiset ominaisuudet ja uskomuspohjalla lepäävät, vielä kehittyvät ominaisuudet. Ei ole mitään järkeä väittää huonon musiikkikorvan omaavaa lasta hyväksi laulajaksi, koska ominaisuus on faktinen. Toki kehitystä voi jonkin verran korvan kyvyssä hankkia, ja musiikkikorvaa parantaa yhdenkin elämän aikana, mutta asian laatu ei ole niin murskaavan lopullinen, koska se on kokonaan tietoisuudessa (joka puolestaan johtuu siitä, ettei siinä yleensä ole tunnelatausta).

 Yhtä väärin olisi todeta ”realistisfaktisesti” lapselle: ”Sä olet aika ujo ja arka.” Se pitää paikkaansa ehkä sillä hetkellä, mutta jos lyömme sen pysyvästi lukkoon, lopullisenkaltaisella toteamuksella, se voi muodostua itseään ylläpitäväksi uskomukseksi koko elämän ajaksi, eikä aitoa muuttumista tapahdu silloinkaan, kun ajan kypsyminen sen mahdollistaa.  On järkevää aikaansaada muutokselle mahdollisuus tulevaisuudessa toteamalla esim. ”Mäkin olin aika ujo pienenä, mutta vanhempana se on vähentynyt.” Yhtä typerää olisi tietenkin väittää, ettei lapsi ole ujo. On tärkeää hyväksyä sellaisenaan ja järjestää mahdolliselle muutokselle tilaa.

Negatiivisten mielikuvien sijaan on viljeltävä positiivisia kuvia: ”Sulla on niin hyvä vastustuskyky, että olet tosi harvoin sairas… Katsoppas, tämä tehtävä on helppo, se vain näyttää vaikealta… Olet hyvä melkein kaikessa, mihin ryhdyt…”

 Suoranaista valehtelua ei tietenkään pidä harrastaa, mutta mielikuvat on muokattava kullekin sopivaan positiiviseen muotoon. On kuitenkin tarkasti varottava lapsen manipulointia, tai hänen ohjaamistaan kasvattajan arvoihannesuuntaan.

 Lisäksi on painotettava, että suurin osa ns. suggeroinnista on tukahduttavien pälleliimattujen mallien luomista. On tunnettava mielen lakeja, jottei sorru peittelyyn ja ihmisen erottamiseen sisäisestä itsestä. Siksi elämässä yleensä on varsinaista ”suggerointia” (tai hypnoosia) käytettävä vain hyvin harkitusti, tai ei lainkaan.