Hävyttömänankara kritisointi jatkuu:

Platon kritisoi aikoinaan sofisteja (eli totuuden myyjiä), ulkopuolelta tietoja täyteen pumpattuja ja "virallisen" statuksen saaneita henkilöitä, vailla todellista oivalluskykyä. Toisin kuin sofistien, hänen kritiikkinsä ei ollut peräisin kateudesta, tai heidän yläpuolelle nousemisen  halusta, vaan totuudesta. Kunnianhimo joka oli sofistin pääasiallinen vaikutin, aikaansai oivallustiedon eteen läpäisemättömän kuoren ja teki harjoittajistaan ulkomuistioppineita.

 Vielä nykyäänkin tilanne on sama. Asiatietokoulutus aikaansaa sisäisen oivallustiedon eteen, läpäisemättömän kuoren ja tekee harjoittajistaan ulkomuistioppineita, joita voisi kutsua ennemminkin filosofian historian opettajiksi, kuin filosofeiksi. Oivalluskyky on peittynyt liialliseksi paisuneen toisentason asiatietovuoren alle ja muuttunut näin rutikuivaksi oppineisuudeksi, vailla syvyysulottuvuutta.

 Kunniapaikka jonka virallinen auktoriteettiasema lahjoittaa, nostaa pienen minän palvomisen (filosofian avulla), ensisijaiseksi motiiviksi ja totuuskäsitys on tälle päämärälle alisteinen ja toissijainen. Totuus on myyty kunnialle, arvonannolle ja tietenkin ylisuurelle rahapalkalle, joka aikaansaa sen, että filosofin ensimmäistä vaatimusta; vaatimatonta ja yksinkertaista elämää ei voida harjoittaa, yhä lisääntyvien egoon sidottujen halujen puristuksessa (joita liiallinen raha yleensä ruokkii).

 Kyseenalaistajien roolista on tullut "pullamössövirka", jonka haltijat paljon mielummin paistattelevat henkilökohtaisen arvonannon valokeilassa, kuin kyseenalaistavat omia luutuneita näkökulmiaan ja asenteitaan. He katsovat maailmaa oman maailmankuvansa ja asemansa läpi ja se näyttäytyy sen mukaisena.

 Viralliseksi ja ainoaksi filosofien totuudenlähestymistavaksi on noussut ulkoinen todistelutieto ja sen yhdistelmät. Sen ongelmana on kuitenkin muodostua irtokuoreksi, joka parhaassakin tapauksessa kartoittaa, vain osaa maailmasta, esim ihmiseen itseensä se ei todella yllä. Oivallusten etsiminen on tullut vieraaksi ja johtuen näkökulmasta, sitä pidetään huomattavasti epäluotettavampana tapana, kuin ulkopuolista tutkimustapaa ja sen aikaansaamaa oivalluksen tien sulkemista.

 Em. esitykset jäävät kuitenkin "huutavan ääniksi korvessa" ja näyttävät perusteettomalta "pullistelulta" ja tyhjältä sisällöttömältä ja niitä todisteita kaipaavalta retoriikalta (hieman samoin, kuin esim. intian filosofia näyttäytyy, etsijälle, joka on tottunut oivallusten sijaan etsimään todisteita), koska sen oikeutusta ei näe muutoin kuin (hävytöntä, että tämä täytyy sanoa), oivallustiedon näkökulmasta ja sitä taas ei tiettyyn tiedonhankkimistapaan tottunut kykene em. syistä tuottamaan.