Kun harjoittaja persoonallisen menneisyyden kärsimyksen työstämisen lisäksi, myös visualisoi täydellisen Jumalallista ihmistä hyvyyden toiminnassa – pysyen itse typeriäkään mielenhuonouksia kitkemättömänä tarkkailijana - hänen käsissään on todellinen metamorfoosin väline. Tämä viisasten kivi muuttaa lopulta myös kaaoksen synnyttämän persoonallisen mielen alemmat metallit kullaksi. Erillisen hyväntekijän näkeminen kylvämässä maailmaan ymmärtävää myötätuntoa ja iloista ystävällisyyttä, paitsi hapattaa mielen ja maailman taikinan, myös tekee elämästä onnellista ja uudelleenlöytää sen lapsuudessa kadotetun onnen, jonka materialismia seurannut kyllästyvä turtumus on sisimmästämme hukannut.

Dualistinen lähestymistapa kiertää aikaisemmin esitetyt ongelmat: 1) Sisäistä ”kalkittuhauta” ongelmaa ei synny. 2) Vähitellen, täydellisen ymmärtäjän asemaan eläytymisen seurauksena ihminen alkaa aidosti havaita ymmärtävänsä muita sellaisina kuin he ovat, mutta samalla on olemassa tila negatiivisille tunteille ja ne voivat olla tavallaan olemassa yhtä aikaa negatiivisten kanssa. Näin käy esim. silloin, kun ihminen säälii murhaajaa, mutta inhoaa tämän tekoa. Kaikki tunteet on huomioitu oikealla tavalla, jonka vain dualistinen ”jumalsuhde” aikaansaa. 3) Koska ihminen ei vielä ole jumalallinen itse, hän pyrkii helposti ja ylpistyen rakentamaan jumalan itseensä, eikä itseään Jumalaan. 4) Tiedon hylkäämiseen ei ole tarvetta, eikä näkökulmasidonnaista”; tämä on ainoa tie vapauteen” asennetta synny. Em. menetelmät ovat usein myös ”vasemman käden tien” sävyttämiä. 5) Dualistinen asenne synnyttää samalla myös ”syvärauhasta” käsin tarkkailevan tarkkailijan, eikä keinotekoista ja ainoaksi julistettua kaikennielevää tarkkailuvaatimusta tarvita, koska se täytetään muulla, luontaisemmalla keinolla. 6) Täydellisen hyvyyden kuvastimeen katsottaessa, näemme itsemme ”kuvastimesta kuvastimeen” ja ne täydelliset ominaisuudet, jotka visualisoiden nähdään Jumalassa, itävät myös pesoonallisessa mielessä, mutta olennainen pakoventtiili säilyy, jos tätä ei saada odottaa.

Jumalameditaation keskeisin piste selvittää kuitenkin sisäisen- ja ulkoisenmaailman ikuisen ristiriidan ongelman: ”Mitä hyvää te teette jos rakastatte pelkästään lähimmäisiänne, eivätkö Jumalallista viisautta ymmärtämättömätkin tee samoin. Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille.” Jotta voisi oppia rakastamaan aidosti myös väärintekijää (jota vanhan moraalin kulmakivi; totuusnäkökulma ei voi tehdä), tarvitaan dualistista jumalharjoitusta anteeksiantamisineen ja sellaisenaan eroonpyrkimättömästi hyväksymisineen. Näin me opimme rakastamaan ”sillä rakkaudella”, hyväksynnällä ja anteeksiannolla myös muita väärintekijöitä. Muutoin hyväksyntämme ulottuu vain hyväksyttävälle alueelle. Tätä tarkoittaa raamatunkohta: ”Suurin syntinen voi rakastaa eniten.”

Kehityksen ja valon myötä ratkeaa myös paradoksi: ”Tulette kykeneviksi antamaan anteeksi muiden syntejä”: Kun ihminen jakaa muuttamishalutonta ja sellaisenaan hyväksyvää rakkauttaan, sen kohde alkaa kaivata kasvua, ja myös kykenee nostamaan itsensä väärän elämisentavan kärsimystä tuottavasta kurjuudesta. ”Vanhan moraalin” saarnaava ja pakottava ”oikaisupaatos” ei tähän kykene.

Kun harjoittaja alkaa pidemmällä aikavälillä samaistua sekä Jumalan, että persoonan näkökulmaan, alkaa kehittyä sisäinen lempeä ja tarkkaileva Kristus, joka on meistä eierilläänoleva ydinminä. Vaikka ajattelemme Jumalaa erillisenä, sen sijainti on kuitenkin meissä. Näin se herää terveesti toimintaan ja on aidosti me, samalla kun me olemme se. Kun katsomme ”persoonasamaistumistilatietoisuudesta” käsin sisimpäämme, näemme siellä Jumalan. Kun katsomme vielä tarkemmin huomaammekin persoonamme koostuvan harhasta ja jumalan olevan ”me itse”.

 Paradoksaalisesti dualismi on kokonaiseksi tulemisen avain, sillä lopulta syntyy olennainen kokemus jonka jälkeen voimme todeta: ”Isä ja minä olemme yhtä.” Tällöin myös persoonamme ohjelmointi on läpivalaistu ja puhdistettu olennaisen palvelijaksi, eli kaoottisen ja maailmasta alkunsa saaneen eiminän sijaan on astunut suoraan minätietoisuudestamme kumpuava ”käyttöväline”; Kristus. Puuhun on kuitenkin kiivettävä dualismin tyvestä, emme voi hypätä suoraan latvaan joutumatta eikokonaisvaltaisen ja näkökulmasidonnaisen totuuden harhateille.