Em. leikit kehittävät lapsen sisäistä elämää itsetuntemuksen suuntaan ja kompensoivat väärinpainottunutta kouluopetusta. Niiden lisäksi on myös toinen tärkeä suunta, joka on ulkoinen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 Lasten on oikealla tavalla (myös oman onnellisuutensa vuoksi), kyettävä ottamaan huomioon muut ihmiset. Siksi mm. kaikenlaisten elämänilmiöiden ymmärtämään opettamien on tärkeää. Tätä voidaan kehittää mm. asettumalla toisen ihmisen asemaan. Lapselle voidaan sanoa: "Miltä sinusta tuntuisi, jos…" Todellisen empatian saavuttamista edesauttaa edeltävien tapahtumien tunteminen, esim. se että kohdehenkilön kotona oli usein riitaa jne.

 Myös tunneluonnon kehittäminen on tärkeää. Jalompia tuntemuksia voidaan helposti aktivoida esim. lukemalla lapsille oikeanlaatuisia kirjoja (ei niitä huonompiakaan tarvitse kokonaan välttää, sillä on tärkeää, että lapsi saa kokonaiskuvan elämästä ja oppii ymmärtämään ja käsittelemään kaikkia ilmiöitä). Tunneluontoa voi kehittää myös hienoviritteisempiä tuntemuksia (joihin ei yleensä kiinnitetä huomiota) herättävillä kysymyksillä, kuten: "Miltä ulkona tuntuu talvella, entä kesällä jne."

 Eräs olennainen tunne, on kyky kunnioittaa jotakin syvästi. (Esimerkeissäni on näköjään paljon Rudolf Steinerilta lainattua. - Tohtori Steiner oli muuten kunnioitettava henkilö;)Se luo tervetullutta vastapainoa siihen egokulttuuriin, joka on vallitseva tällä hetkellä. Hieman vanhemman lapsen kanssa sitä voi harjoitella mm. näin: "Mikä tässä kohdassa on erityisen hienoa, mahtavaa ja kunnioitettavaa." Näin kehittyy vaistomainen ominaisuus etsiä huonostakin sen hyviä puolia. Myös museo (jossa on taidokkaita teoksia), voi toimia kunnioituksen herättäjänä, samoin kuin arkkitehtonisesti uljaat rakennukset.

 Luonnon monumentit ovat kuitenkin parhaita kunnioituksen herättäjiä, koska luonnossa liikkuessa ihmismieli on samalla sille oikeimmassa ympäristössä ja se eheytyy "teknisten vaikutusten" stressistä. Siksi luontoretket ovat olennaisia "harjoituksia", eheäksi lapseksi kasvamisessa. Retkihalukkuutta voi assosioida miellyttävämmäksi, esim. pienimuotoisilla eväiden jälkeen syötävillä herkuilla.

 Jos joku haluaa opettaa lapselle iltarukouksen, sen olisi hyvä olla vapaa omalle itselle pyytämisestä. Sen sijaan siinä voidaan keskittyä avun rukoilemiseen muille esim. "Jumala anna ruokaa niille, joilla ei ole ruokaa." Tai: "Siunaa naapurin Joelia, että hänen polvensa paranisi nopeasti." Tämän jälkeen voidaan lausua jokin yleistä hyvää kehittävä rukous, joka on aina saman kaavan mukainen: "Anna meille rauhaa, rakkautta, totuutta, viisautta ja itsetuntemusta. Aamen."

 On huolellisesti vältettävä tulemasta ahneeksi ja laskelmoivaksi ja päämäärähakuiseksi "kasvattajakouluttajaksi", joka ajaa omia kunnianhimoisia päämääriään lapsen kautta. Lapsi vaistoaa epäaitouden ja rakkauden puutteen erittäin herkästi. On muistettava, että ymmärtävä rakkaus on olennaista ja kyvyt ja taidot vain sivuseikkoja. Siksi yllä esitetyt "harjoitukset" eivät saa olla harjoituksia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan niiden on oltava ainoastaan leikkiä, joka toteutuu lapsen ehdoilla. Tällöin myös lapsi pitää niistä, sillä hän vaistoaa niiden olevan hänelle tärkeitä eheyttäjiä, samoin kuin heidän omat luovat leikkinsä.