Erilaiset itsellevalehtelumuodot, jotka on alunperin tarkoitettu poistamaan sisäistä tuskaa, rajoittavat elämäämme. Tämä on ominaista ilmiölle, joka tunnetaan nimellä torjunta.Torjunta pyrkii hetkelliseen hyvään, mutta saa aikaan tilan, jossa lakkaamme olemasta kokonaisia ja menetämme huomaamattamme jotakin.

Torjuntarakenteiden eli puskureiden rakentaminen alkaa jo lapsuudessa, yleensä vanhempien toimesta. Lapselle sanotaan: "Ei tarvi itkeä, tuu kattoon täällä on hieno auto." Näin syntyy torjunnan perusmekanismin ensi-itu, joka on epämieluisan olemassaolon torjuminen siten, että aina sen ilmaantuessa pyritään estämään eri tavoilla kielteisten tunteiden ilmaantuminen, kunnes tästä tulee automaatio, joka tapahtuu itsestään. Lopulta asia muuntuu siten, että emme huomaa epämieluisan olemassaoloa lainkaan, koska torjumme sen ennen sen tietoista ilmenemistä.

Torjunnan haitoista suurin on elämän muuttuminen päälleliimatuksi. Rutiinit roolit ja yleisesti hyväksytyt käyttäytymismallit tekevät elämästämme päälleliimattua varjokuvaelämää. Alamme uskoa, että meillä on kaikki hyvin, jos asiamme ovat ulkoiseti paremmin kuin naapurilla, jos asemamme yhteiskunnassa on arvostettu jne. Viimeksimainittu kuuluu ilmiöön, jota kutsun toisen asteen torjunnaksi. "Haudan ulkoseinä on kalkittu, mutta sisällä on luita ja saastaa."

Ensimmäinen torjunta aiheutuu haluttomuudesta kokea sisäistä tuskaa. Kun tämä kuori on vahvistunut riittävästi mukaan astuu toisen tason torjunta: Ensimmäisten yhdistelmistä esiin nouseva, väärien toimintatapojen avittama yksilö alkaa elämään vain torjunnan sanelemaa elämää. Hänestä on huomaamattaan tullut orja, jolle osaa maailmasta ei ole olemassa.

Torjunta on hyvin hienoviritteinen tapa olla havaitsematta jotakin. Entä miten torjunta itse tapahtuu? Mikä on sen mekanismi? Perustaltaan se on sitä, että pyrimme havaintohetkellä tekemään jotakin muuta, eli liimaamme eitoivotun ajatuksen päälle sallitun, toivottavan ja yleisesti hyväksytyn valereaktion. Itse torjuntatapahtuma perustuu voimalle asetettuun vastavoimaan, joka on hieman suurempi, kuin voima jota se pitää aisoissa. Yleinen tapa torjua, eli olla havaitsematta jotakin, on "korviketoiminnon vastavoiman käyttö", jolloin siirrämme torjutun tunteen voiman kehoon aikaansaamalla pienen lihasjännityksen jossakin kehon osassa silloin, kun emme halua havaita jotakin. Tämä lihasjännitys ei ole tietoinen.

Meille suomalaisille on tuttua jännittäminen sosiaalisissa tilanteissa. Itse sana "jännittää" kuvaa kirjaimellisesti ongelman luonteen. Kun tunnemme epämieuisaa tunnetta, eli tässä tapauksessa epämukavuutta seurassa (tämä epämukavuuden tunne on myös itse selvittämätön, torjuttu ja siirretty "torjuntakietoutuma", jota emme voi voittaa, mikäli emme saa kaivetuksi sitä esiin torjunnan pinnan alta), torjumme sen kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että emme pidä tunteesta, mutta myös siksi, että suomalainen kulttuuri on antanut sille liiallisen häpeämerkityksen. Kun siis tunnemme em. epämukavuutta, jännitämme huomaamattamme jotakin meille luonteenomaiseksi muodostunutta kehonosaa, aikaansaadaksemme vastavoiman joka peittää valheellisesti alleen tuntemuksen jota emme halua kokea. Tämä synnyttää pidempään jatkuessaan ns. "jännityskehon," josta myöhemmin.

Muita torjuntapoja on esim. rykäisy, niiskauttaminen tai levoton liikehdintä. Mainituilla torjunnan apuvälineillä peitetään alle esim. hämmennystä, tai häpeää. Uskonnollista moraalia harjoittavien keskuudessa torjuttavien virikkeiden määrä kasvaa. Ennenpitkää ihminen joutuu pitämään itseltään ja muilta salassa paisetta, jonka energia etsii ulospääsyä jo hieman "kieroutuneena." Mikäli edelleen harjoitetaan sitkeää torjuntaa, syntyy "kilvoittelutarve", jota ei ilman torjuntaa ja sisäänpiilottamista olisi syntynyt, ja kierre jatkuu...

Ajallemme ominainen itseaiheutettu kiire on eräs kestotorjuntamuodoista, jonka avulla hedonismin vastavaikutusta (elämäntylsyydentuskaa) pyritään olemaan kokematta. Tämä taas synnyttää jo mainitsemiani toisen asteen torjuntaongelmia, joissa ihminen "korvikkeistaa" sisäisen osittuneisuutensa ulkoisiin arvomerkkeihin, jotka nekin ovat siis eräänlaisia sisäisen köyhyyden peittelyrityksiä. On syntynyt ulkoisen onnellisuuden esitysrooli, jonka pauloissa enemmän tai vähemmän olemme, koska tajunnan osittuneisuus estää rakkautta ilmenemästä ja sitähän me kaikki kaipaamme, mutta koska emme sitä kykene antamaan, emme sitä myöskään saa, vaan jäämme kerjäläisiksi ja ihmettelemme mikä ihmisiä oikein vaivaa.