Persoonassamme on yleensä eräänlainen ”kertymä” jonka uskomme olevan itsemme todellinen osa. Siellä on mm. ”lupauskertymä”, jonka laadulliset seuraukset voivat olla moninaisia. Se voi syntyä jopa yhdestä traumaattisesta kokemuksesta ja edetä vaikkapa näin:

 Kun olimme pieni viaton lapsi ja juoksimme innokkaina ja nauraen koulun ovesta ulos, meidät naulitsi ja ”sai saaliiksi” ivallinen kovanaama, joka halveksivasti, ja jo pidempään tuijottaneena totesi: ”Älä nyt oo noin täpinässä”.

 Tämän hämmentävän häpeän seurauksena teimme, ehkä unohtuneen päätöksen: ”en koskaan enää naura julkisesti.” Tämä puolestaan loi toiminnalle pohjan, toiminnalle, joka häpeänpelon voimalla synnytti itsetarkkailutarpeen ja jatkuvan vahtimisen; ”miltä näytän nyt ulospäin?” Se aikaansai myös halun olla kovanaamoille kiltti ja hyvä kaveri, ettei enää joutuisi kärsimään. Kovanaaman puolitietoinen manipulointi ja vallankahmimispeli toi hänelle onnistuneen lumouhrin, jonka sydän jäätyi seitsemänvuotiaana.

 Persoonamme rakenne pitää sisällään monia em. ”loisia”, jotka syövät turhaan energiaamme. Ulkoisen maailman paine on kasannut elämänkärryihimme ylimääräistä painolastia, joiden yhteisvaikutusreaktiossa syntyneitä luonteenominaisuuksia pidämme meihin oikeasti kuuluvina.

 Miten vapautua taakasta? Meidän on opittava hyväksymään itsemme sellaisina kuin olemme. Niin kauan kun haluamme- ja yritämme päästä jostakin, ruokimme kitkemisen kohdetta ja se vahvistuu. Kun hyväksymme heikkoutemme ja puutteemme muuttamispyrkimyksettä, herää jäätynyt sydän eloon; rakkaus ja ilo voivat jälleen virrata. Myötätuntoinen hyväksyminen ja muuttamispyrkimättömyys, eli ”olkoon niin periaate”, vaatii kuitenkin sisäistä työtä.