Jos lammen vesi on jatkuvassa liikkeessä, sen pohjaa ei näe selvästi. Jos liikettä ei ole, pohja havaitaan ennenpitkää kirkkaana. Vastaava ilmiö tapahtuu mielen tasolla silloin, kun "vakiintumistaso" on pudonnut alhaiseksi. Tässä ei kuitenkaan tarkoiteta valaistumiskokemusta, vaan sen erotuskyvyn kehittymistä, jota intian filosofiassa nimitetään vivekaksi.

 Kun kiintymys on tullut ylitetyksi vastakohtaparien toisiinsa sidotun luonteen tiedostamisella, aikaansaa tämä aidon ja pakottomasti (eli terveesti) muodostuneen tilan, jossa mieli ei ole lukuisien kärsimystä ylläpitävien halujen täyttämä. Tällöin ihminen on laskeutunut korkean "vakiintumistason puusta". Tämä johtaa ensin kauneusaistin terävöitymiseen ja tyytyväisyyteen, vallitsevista olosuhteista riippumatta.

 Ihminen voi kokea luonnonkauneuden syvemmin silloin kun mieli ei ole kasaantuneeen, nautinnon vääjäämättömän vastavaikutuksen, kärsimyksen (joka ilmenee yleisimmin tylsyydentuskana, jos sitä ei lääkitä jatkuvati kasvavilla nautintovaateilla) kuormittama. Kun esteitä ei ole, luontokokemus voi huomattavati syventyä.

 Eräs havaintotylsyyden muoto on myös "mekaanisten" kaupunkiärsykkeiden vaikutus, joka tylsistyttää kokonaisvaltaisen huomiokyvyn. Asia käy ilmeiseksi, vertailemalla kaupunkilaista ja maaseudulta kaupunkiin saapuvaa: Kun maaseudulta saapuva tulee kaupunkiin vierailulle, hän väsyy nopeasti (jos hänen aistinsa ovat avoinna), koska hänellä ei ole "suodatinta", jonka kaupunkilainen on kehittänyt liiallisten ympäristöärsykkeiden torjumiseen. Hänellä ei ole sitä "putkinäköä" jonka kaupunkilainen on joutunut kehittämään estääkseen voimiaan hajaantumasta (tämä ei ole kaupunkimoralisointia, asun itse kaupungissa). Ts. hän ei enää näe tietoisesti neonvaloja, koska tottumus on tarkoituksenmukaisesti luonut torjunnan muurin ja pelkistänyt havainnon olennaiseen.

 Kaupunkiärsykkeisiin tottunut ei havaitse luonnon keskellä sen "nyansseja", vaan kokee olonsa tylsäksi, koska hänen vakiintumistasonsa on ärsyke- ja tapahtumarikkaan kaupungin tasolla. Ts. hän on riippuvainen kaupungista, eli hänen normaaliolotilansa on vakiintunut kaupunkihälyn mukaiseksi.

 Tämä luo lisäselvyytttä kauneusaistin heräämiseen, joka on tietyssä mielessä päinvastaista kehitystä aistirajoittumiseen verrattuna. Perusolotilan laskettua tyytyväsyyden tasolle kaikissa olosuhteissa, on siis ensin seurauksena syvempi kauneuskokemuskyky, eräänlainen herkistyminen näkemään ja kokemaan enemmän ja syvemmin. Myöhemmin tämä herkistyminen ulottaa vaikutuksensa myös muille, onnellisuuden kannalta olennaisile osa-alueille...